Blogi Petri Aarnio

+358 (0)50 364 7067 | petri.aarnio@gmail.com

Opettamisessa keskinäinen kunnioitus ratkaisee

Hyvän ystäväni erityispedagogi ja työnohjaaja Antero Holman haastattelu Ihmissuhdetyö ry:n tiloissa Tampereella Seitsemännessä taivaassa 22.2.2010.

HSSU 20041108 Antero Holma Tampere. Isät.

Kun katsot Antero pitkää opettajauraasi, niin mikä muuttui ensimmäisen ja viimeisen työpäivän välissä?
Muistan ensimmäisen työpäiväni Harjavallan Pirkkalan kansakoulun kolmannen luokan opettajana. Oli tunne, että tiesin paljon ja tiesin mitä opetan. Tärkeimpänä oli tuolloin opetettavan aineksen hallitseminen. Kun sitä kokemusta vertaa viimeisiin työtehtäviin erityisluokanopettajana Tampereella, niin kyllähän keskeiseksi asiaksi oli noussut yksittäisen oppilaan kohtaaminen. Oikeastaan koko työuranihan muuttui samalla lailla peruskoulun luokanopettajasta erityisluokanopettajaksi. Koen kyseessä olleen ihan tavallisen ja luonnollisen muutoksen.
Kuinka isosta aikavälistä tässä on kyse?
Kolmekymmentäviisi vuotta.
On olemassa lentävä lause, että ”opiskelija tulee sitten kun hän on valmis”. Oppilaan on lain ja yhteiskuntavelvoitteen takia käytävä tietty järjestelmä läpi; kun hän kasvaa oppivelvollisuudesta ulos ja valitsee koulutuksen, ajatuksen soveltaminen on ehkä helpompaa. Miten näet sen soveltuvan oppivelvollisuuden piirissä oleviin nuoriin?
Onhan tuo vahva ja merkittävä periaate. Minulle ajatus tuo mieleen siirtymiseni eritysopetukseen piiriin. Siinä sai alkaa pohtia sitä mikä ylipäätäin on mahdollista oppilaalle. Ensin täytyi yrittää löytää oppilaan oppimisen rajat ja ehdot. Jos yritti pysyä tiedon ammentajana ja kauhojana, niin kyllä opettaminen silloin oli työtä ja tuskaa. Mutta kun siitä antoi periksi ja käänsi huomiopisteen opiskelijan mahdollisuuksiin, niin tilanne muuttui; ne kokemukset olivat parhaita.

Mikä opettamisessa on mielestäsi tärkeätå?
Oppilaan kunnioittaminen ihmisenä ja ihmisten keskinäinen kunnioitus. Nämä ovat perusasioita. Sekä sitten sellainen ihanne, että oppimaan saatetaan.

Entä kun laskeudutaan ihanteista arjen ratkaisuihin. Jaksoitko sinä kunnioittaa?
Kyllä kunnioittamisen saavuttaminen toimi menestyksen mittarina. Toki oli oppilaita, joita oli vaikeata hyväksyä ja rakastaa. Ja heidän kanssaan joutui tekemään paljon työtä. Mutta jos lapsesta ei pystynyt löytämään sitä jotakin, niin kyllä sitä koki epäonnistuneensa.
Käytät sanaa ”rakastaa”. Opetustyön suuri kysymyshän on kuinka paljon opettaja voi olla omilla tunteillaan mukana?
Se tarkoittaa oppilaan hyväksymistä. Tietysti mukana on, että minä opettajan roolista käsin tekemään ratkaisuja – olemaan jyrkkä ja määrääväkin. Tämä kaikki on oppilaasta huolehtimista ja annettujen tehtävien hoitamista. Muistan opettajia jotka olivat kavereita oppilaiden kanssa; se ei opettajan rooliin mielestäni sovi. Erityisopetuksessa oli pienten ryhmien myötä edellytykset syventää oppilaaseen tutustumista. Toisin kuin ”massa” opetuksessa. Erityisopetuksen ilo oli myös, että sai työskennellä pitkään samojen oppilaiden kanssa.
Mitä ajattelet että opettajan tieto on? Jos se aikoinaan merkitsi hyvin laadittua opetusaineistoa.
Katselen asiaa nykyään työnohjauksen näkökulmasta. Työyhteisöt ovat nykyjään suuria. Harva opettaja tekee enää pienessä koulussa työtä. Työnohjauksesta nousee ajatus työyhteisön säännöistä ja kasvatusperiaatteista. Kasvatuksen on tapahduttava yhteisöllisesti hyväksyttyjen periaatteiden mukaisesti. Ettei kasvateta lapsia vain omien periaatteiden mukaan.
Opetussuunnitelmia tehtiin välillä koulukohtaisesti. Nyt ollaan onneksi palattu yhteisiin valtakunnallisiin opetussuunnitelmiin oppiaineiden ja kurssien kohdalla. Opetus ei voi olla irrallaan. Kurssisisältöjen tulee olla laajemmalti yhteismitalliset. Opetussuunnitelma määrää opettavat asiat. Pelkästään niissäkin kaltaiseni opetuksen ”sekatyömies” joutui monenlaisten asioiden kanssa tekemisiin. Opettajan tulee hallita opettamansa aines, mutta oppiaineet ovat huomattavan erilaisia. Eksakti matematiikka on loogisesti etenevä samoin kuin äidinkieli, joka pitää sisällään moninaisuudestaan huolimatta tietyt rakenteet; taideaineissa taas rajat häipyvät hivenen laajemmalle. Tämän keskellä jouduin usein pohtimaan, minkä aineen osasin kuinkakin hyvin. Paneuduin kuitenkin työssäni eri vuosina eri aineiden opettamisen periaatteisiin.
Mikä on opettajan persoonan suhde opetussuunnitelmaan?
Valmistumisestani on jäänyt minulle mieleen eräs kauhukuva. Koulutus oli pienessä opettajavalmistuslaitoksessa tiivistä, tiukkaa ja vanhanaikaista. Näin kuinka omat opiskelutoverini luopuivat omasta persoonallisuudestaan ja kloonautuivat laitoksemme lehtoreihin. Muistan tätä tapahtuneen paljon ja minusta se oli persoonan väärentämistä.
Ammatissani kohtaamani ihailua osakseen saaneet opettajat ovat olleet vahvasti omia persooniaan. Muistan huikaisevana kokemuksena kuinka erikoistumisaineiden didaktiikan jaksoissa huomattavan paljon myöhemmin alettiin puhua siitä että kouluttajat kiinnittävät huomiota persoonallisiin ominaisuuksiinsa ja käyttävät niitä vahvuutenaan. Tämä oli aikoinaan täysin uutta.
Miten mainitsemasi kloonautuminen tapahtui? Nähtiinkö se objektiivisen tiedonvälityksen keinona? Haluttiinko sitä tietoisesti vai oliko se jokin enemmän kulisseissa tapahtuva prosessina?
Se oli mallioppimista. Siinä opettajan persoonallisuudesta tietoisesti haettiin ihailtavia piirteitä, jotka sitten haluttiin omaan opettajan persoonaa. Koin etteivät ne olleet minun keinojani. Ja tästä on ollut pitkä tie omien vahvuuksien löytämiseen.
Omaa persoonaansa käyttävät opettajat muistetaan ja ne tekevät vaikutuksen.
Persoonallisuudet eivät kuitenkaan aina sovellu muotteihin. Onko mielestäsi jotakin sellaista mitä opettaja ei saa tehdä?
Kiire ja monet koulumaailmassa vaikuttavat asiat aiheuttavat sen, että opettaja väsyy ja kyynistyy. Tove Janssonin Näkymättömässä lapsessa juuri iva tekee Ninnin näkymättömäksi. Kyynisyydestä nouseva iva on luonteenpiirre, joka kokemukseni mukaan helposti nousee esiin väsyneen opettajan työssä. Huomaamattaankin opettaja alkaa käyttää ivaa suhteessa oppilaaseen; se ei enää ole toisen kunnioittamista.

Kuvaisin opettajuutta tietoisuuden tilana; ulkoisista merkeistä riippumatta on hänellä oltava havainnoiva antenni aina pystyssä. Hänen on rekisteröitävä erilaisin keinoin luokan tapahtumia. Saatko tästä ajatuksesta kiinni?
Jokainen on aikakautensa tuote. 50-luvun lopulla opettajaksi valmistuessani oppilaan huomioiminen oli vähäisempää – toki sitäkin oli. Vastustan ajatusta synnynnäisestä opettajuudesta. Kaikkia asioita voi oppia – ei kopioida. Voi hakea mallia ja soveltaa sitä omaan työhönsä. On vain luonnollista että alussa opettaja joutuu keskittymään eri asioihin kuin kokeneempana.

Kiire opettajan työssä on valtava ja loppuunpalaminen todellinen ammatillinen ongelma. Kun katsot työnohjauksen näkökulmasta opettajan työtä niin mikä uuvuttaa eniten?
Roolien moneus. Isot ryhmäkoot. Levottomammat oppilaat. Kotikasvatuksen väheneminen. Monesti työnohjauksissa on tullut esiin, että opettajat joutuvat työssään korjaamaan laman satoa. Perheissä on tapahtunut jotakin ja entistä pienemmät oppilaat reagoivat ja tarvitsevat erityistä huomiota. Hyvin monenlaisten lasten integroiminen ryhmiin sitoo opettajan huomiota ja entistä vähemmän jää aikaa varsinaiselle opetettavalle ainekselle. Opettaja joutuu entistä enemmän toimimaan kaikilla asteilla kasvattajana; kasvatuksen jälkeen alkaa opetus.
Mietin sitä mikä parhaiten tukisi tämän keskellä nuorta opettajaa. Mielestäni opettajaksi valmistuminen ei määrää opettajuutta vaan siihen kasvaminen on elinikäinen prosessi. Opettajuuteen tarvittaisiin enemmän tukea kuin mitä resursseja on.
Väinö Linnan Tuntemattomassa Sotilaassa on alussa kohtaus kun joukot jatkosotaan mentäessä saavat ns. tulikasteen. Siinä on nuori komentovastuussa oleva upseeri, mutta viimekädessä mikä saa rintaman pysymään niin talvisodan käyneiden kokemus. Mielestäni tämä toimii kokonaisen yhteiskuntarauhan metaforana. On oltava vanhempia kollegoja joiden kanssa pystyy jakamaan ristiriitaisiakin kokemuksia.
Tuo asia on aikojen myötä kokenut suuren muutoksen. Aikoinaan valmistuessani olimme suuria individualisteja. Opettaja oli hyvin itsenäinen; kukaan ei kontrolloinut mitä tapahtui opettajan mentyä luokkaan. Enää ei toimita solisteina vaan opettaminen on muuttunut ryhmätyöksi. Nythän mukaan ovat tulleet luokka-avustajat sekä mm. työskentelyn mahdollisuus toisen opettajan kanssa samanaikaisesti. Muutos tuntui alussa haasteelliselta; jouduin opettelemaan täysin uudenlaisia asioita. Mielestäni opettajana toimimisen avuja on kuitenkin, että hän tulee toimeen ryhmässä sitä paitsi toisen aikuisen oleminen opetustilanteessa paikalla toimii hyvänä peilinä.

Mitä mielestäsi tulisi opettajan perustyökalupakkiin sisällyttää mitä siellä ei ehkä vielä ole?
Käännän tässä jo pyörittelemäni ajatuksen toisinpäin. Aikoinaan annettiin valmiita vahvoja välineitä, kuten soittotaito tai urheilutunnin pitämisen kaava. Tuolloin opettajat valmistuivatikäänkuin valmiina.
Nykyajan yliopistollinen koulutus antaa mahdollisuuden jatko-opiskeluun. Opettajan koulutuksen sisässä on ajatus siitä että opettajan on muunnuttava kun aikakin muuntuu. Näin tulee ollakin. Opettajan työväline on ”minä”. Ja se vaatii jatkuvaa huolta ja ylläpitoa.
Mitkä olivat vahvuutesi?
Matematiikka on monesta syystä viehättänyt ja olen saanut opiskella mm. matematiikan vaikeuksien klinikka opetusta Jyväskylässä, jossa pureuduttiin matematiikan oppiaineksen erityislaatuisuuteen. Tavoitteena oli sisäistää miten oppiaines etenee ja miten sitä pitää opettaa. Lisäksi saimme käsityksen millaiset mahdollisuudet sitä oli keventää ja tehdä kiinnostavaksi. Olen erikoistunut myös evankelisluterilaisen uskonnon opettajaksi. Kolmas josta pidin, vaikken koe sitä omaksi vahvuudeksi, oli kielten opetus; erityisesti Englannin kielen opetus.
Hankalimmaksi opettaa koin liikunnan, koska olen itse hyvin ei-liikunnalinen. Myöskään käsityöt ei ollut vahvuuteni. Onneksi oli ilo nähdä kollegoita jotka hallitsivat ne paremmin ja saivat niissä parempia tuloksia aikaan. Opettajan täytyisi jossakin määrin saada liikkua sillä alueella jossa hänen taitonsa ovat.

Näin erityislasten ja nuorten aikoina, puhutaan paljon diagnooseista. Saako opettajalla olla diagnoosia? Saako opettajalla olla mielenterveysongelmia tai vastaavia? Ja jos saa niin minkälaisena asiana sinä näet sen?
Kyllähän opettaja tulee ihmiseksi työnsä myötä. Ammattirooli ja oma minä lähestyvät ja kattavat toisensa. Opettajatyön ongelma on, että ei ole oikein hyvänlaista – järkevää peiliä.
Helpostihan se idealisoitu kuva nousee. Olet yksin luokassa. Luokka tietysti toimii peilinä joillekin asioille. Muttei niinkään persoonallisuuden asioille. Opettajat ovat tähän asti toimineet yksin, Ihanne tietysti olisi että opettaja olisi mahdollisimman aikuinen ihminen. Aikuinen ihminen on tietoinen itsestänsä ja motiiveistansa. Kyllähän vanha viisaus ”tunne itsesi” varmaan on vastaus tähän.
Vanhassa opettajankoulutuksessahan oli tärkeää, että jo 300 metrin päähän näki kuka on opettaja. Sehän oli sellainen suomifilmin karikatyyri. Nykyään opettajat alkavat olla ihmisiä.
Oletko tyytyväinen opetusalan nykyisiin linjauksiin?
Eräs huoli minulla on. Tutkimustiedon ja opetuskäytäntöjen yhdistäminen. Nykyinen koulujärjestelmä ei yläasteen osalta oikein sovellu poikien kehitykseen. Pojat kehittyvät hitaammin ja kun tuntuu että elämä on muutenkin hajalla niin koulussa ei ole ryhmää ei luokkia. Se ei mitenkään tue poikien kasvatusta. Tutkimustuloksia ei kyetä soveltamaan tämänkaltaisissa tilanteissa järkevästi käytännön kasvatustyössä.

************************************************
HENKILÖTIEDOT
Nimi Veli Antero Holma
Syntymäaika 20.6.1940
Siviilisääty Naimisissa
KOULUTUS
Aikuiskasvatuksen ylioppilas Tampereen yliopisto 1.8.2003
Humanististen tieteiden kandidaatti Jyväskylän yliopisto 11.12.1973
Erityisluokanopettajan pätevyys Opetusministeriö 25.6.1970
Kansakoulunopettajan tutkinto Rauman seminaari 30.5.1962
Ylioppilas Kiukaisten yhteiskoulu 20.9.1967
TYÖKOKEMUS
Tampereen kaupunki, erityisluokanopettaja, mukautettu opetus, vakinainen
Tampereen kaupunki, apukoulun luokanopettaja, vakinainen
Nokian kaupunki, Lähdekorven koulu, vararehtori sivutoiminen
Göteborg, Ruotsi, hemspråkslärare, määräaikainen
Nokian kaupunki, apukoulun luokanopettaja, vakinainen
Helsingin kaupunki, Lemmilän vastaanottokoti, erityisluokanopettaja, sijainen
Kiukaisten kunta, kansakoulunopettaja, vakinainen
Kiukaisten kunta, kansakoulunopettaja, sijainen
Harjavallan kunta, kansakoulunopettaja, väliaikainen
Harjavallan kunta, kirjastonhoitaja
MUU KOULUTUS JA KURSSIT
Psykodraamaohjaajan tutkinto Suomen psykodraamayhdistys
Opetusalan konsultaatiokoulutus Heinolan kurssikeskus
Helsingin yliopisto Vantaan täydennyskoulutuslaitos, työnohjaajien jatkokoulutus
Tampereen yliopiston täydennyskoulutuskeskus, opettajien työnohjaajakoulutus
Turun yliopisto kelpoisuus englanninkielen aineenopettajan virkaan, johon on yhdistetty
velvollisuus opettaa muitakin aineita
Suomen Psykodraamayhdistys, Restorative Dialogues in Psychodrama
Suomen Psykodraamayhdistys, Depression hoito toiminnallisin menetelmin
KIELITAITO
Suomi Äidinkieli
Ruotsi Erinomaiset suulliset ja kirjalliset taidot
Englanti Erinomaiset suulliset ja kirjalliset taidot
Saksa Tyydyttävät taidot
Venäjä Tyydyttävät taidot
Ranska Alkeet
SOTILASARVO
Vänrikki Porin Prikaati Pioneeriupseeri

Mainokset

SATTA MASSAGANA (RiddimCorner I)

teksti: TIMI ”LIGHTMAN” VALO – reggaeharrastaja & -soittaja

abyssinians

Abyssinians kävi äänittämässä alkuperäisen, vuoden -69 ”Satta Massaganan” Brentford Roadilla Coxsonelta salassa, tarkoituksenaan maksaa jotain vain soittajille. Coxsone kumminkin paukahti paikalle heti aamu 7:n äänityssessareiden päätyttyä ja käski trioa maksamaan studioajasta tai häipymään. Abyssiniansin lead singer Bernard Collins oli onneksi säästänyt rahaa levyn tekoa varten ja Abyssinians sai ostettua masternauhat omaan käyttöönsä.

Donald Manning, Abyssiniansin toinen perustajajäsenistä laverteli tämän sala-äänitysasian 90-luvun loppupuolella eräässä haastattelussa. Collins puolestaan ei taida olla kovin ylpeä episodista, sillä hän jättää haastatteluissaan kertomatta lähes kaiken muun aiheeseen liittyvän, paitsi sen että Satta äänitettiin Studio Onella ja nauhat ostettiin Coxsonelta. Suppeat tiedot aiheesta on johtanut moniin väärinkäsityksiin. Mm. Wikipedia kertoo jokin reggaekirja lähteenään: ”..originally recorded FOR Studio One in 1969, but the label’s owner, Clement ”Coxsone” Dodd declined to release it”. Eräässä Abyssiniansin levyarvostelussa lukee: ”Producer Clement ”Coxsone” Dodd brought the Abyssinians (Bernard Collins and the Manning brothers, Donald and Lynford) into the studio to record the song, …. But the somber, slowed-down groove and the obscure spiritual references made Dodd think the results would leave Jamaican audiences cold. Undeterred, the Abyssinians bought the master, released it on their own, and proved Dodd wrong”

Abyssinianskolmikolla oli Studioon mennessään valmiina vain Sattan laulumelodiat ja soinnut joita he komppasivat kitaralla. Studio Onen muusikot joutuivat kehittelemään kaiken muun. Bernard Collins kertoo kuinka ammattimaisesti he hoitivat homman; He vain lähtivät soittamaan, säveltäen kaiken tuosta vaan. Ne olivat hyvin nopeat äänitykset. Muutama vuosi aikaisemmin oli ilmestynyt epäilyttävän tutun kuuloinen Batman Soundtrack:

Lopputulos on aika monelle varmaan ylläri. Deadly Headly Bennettin ja Don D. Jr:n torvesektio kokonaisuudessaan, mukaan lukien korkealta soitetut harmoniat on kuin samasta muotista. Leroy Sibblesin bassotkin tuntuvat mukailevan tätä ”The Mafista” -kappaleen kitaranakuttelua, sillä erolla että Leroy jättää tahdin alkupuolen kokonaan soittamatta, kun Batmanissa vastaavat 1/8 osaiset narahtelut soi jatkuvalla syötöllä.

Satta Massaganan sanoituksienkin alkuperässä on epämääräisyyksiä. Donald Manning soitteli vielä kehitteillä olevan, tulevan roots anthemin mollisointuja, joihin Bernard Collins lauleskeli Donaldin isoveljen, Carlton Manningin onnellisen ”Happy Land -kappaleen alusta pari säettä sanasta sanaan. Donald lisäili mukaan otteita raamatusta ja vähän väärin opeteltua Amharan kielistä tekstiä. Soppa oli enää Batmania vaille valmis.

Vaikka Carlton suuttui Bernardille plagionnista, Bernard pisti silti Sattasta ensimmäisen painoksen ulos vähän ”Happy Land” henkisesti ”Far Away Land” -nimellä vuonna 1970. Vasta seuraavaan painokseen nimeksi vaihtui ”Satta Massagana”, joka tarkoittaa ilmeisesti vain kahta vierekkäistä verbiä: Antaa, Kiittää. Donald sai tietää pian kielioppivirheistään, ja oman kertomansa mukaan korjasi virheet Satta versiollaan ”Mabrak”. Kappale tuntuu kyllä keskittyvän enemmän toiseen epäkohtaan, nimittäin Sattan luvattomaan versiointiin, jonka aloitti Joe Gibbsin studio muusikot kappaleella ”Ah So”. Donald Manning aloittaa ”Mabrakin” Sanoin: ”You think ah so … ah no so!” Donaldista ei selvästikään ollut kivaa kun toiset varastaa heidän tekemäänsä musiikkia, ja tuo asiaa ilmi kappaleessa hyvin vanhatestamentillisesti.

Vuonna 1971, Joe Gibbs aloitti tehoversioinnit rytmistä, josta oli tullut hitti saaren johtavissa soundsystemeissä. Hän teki pian toisenkin instrun, dubin, sekä Peter Toshin ”Here Comes The Judgen”, joka on luultavasti ensimmäinen levylle laulettu sattaversio. Draamallisen kappaleen idea oli maailmalla moneen kertaan versioitu samalla, ”Here Comes The Judge” -nimellä. Tuomaripuheteeman Jamaikalaisversion teki ennen Toshia hänen ystävänsä Prince Buster, joka kuului myös aikaisiin sattaversiojiin. ”SATA A MISS GANA”

Monta vuotta myöhemmin, ehkä Toshin innoittamana, myös Prince Far I coveroi sattarytmiin hyvin samanhenkisen draamallisen puhelauluklassikon, ”Deck Of Cards”. Korttipakka on Tapio Rautavaarankin coveroima vanha country-klassikko. ”Deck Of Cards” ei jäänyt Prince FarIn ainoaksi sattaversioksi. Hän teki muutamille eri tuottajalle ainakin 9 sattaversiota, plus dubit siihen päälle. Korttipakankin hän teki kahdesti. 

 

 

Tarinaa kansien takaa pt.8 – Old Dogs Showcase

leviToisin kuin ehkä tiedetään Suomessa on väännetty Jamaicapoppia reilusti ennen Soul Captain Bandia! Minulle lahtelainen The Levitators on ensimmäinen pumppu, joka täällä peräpohjolassa teki sen kiinnostavalla kulmalla – kahdeksankymmentä luvulta alkaen. Siihenastiset yritykset olivat olleet lähinnä Marleyn jalanjäljissä kulkevaa rootsrytkettä tai sitten muuten vain omituisella notkahduksella soitettua poppia. Levitaattorit mm. tekivät ”Take A Ride” -nimisen riddimalbumin v.1986.

Helinin Ossi, yhtyeen rumpali soitti ja pyysi minua tekemään kannet heidän tekeillä olevalle levyllensä.

Konsepti tuli heiltä. Albumin ”Old Dogs” -nimen mukaisesti he olivat spotanneet pompeijin rauniosta löydetyn vanhan mosaiikkityön, jota käytetään. Referenssikuva oli kuitenkin postimerkin kokoinen ja riittävän isoa ei vain löytynyt mistään. Kyselin mm. eräältä tutulta taidehistorioitsijalta kirjoja mistä kuva löytyisi. Ei löytynyt. Päädyin sarjalliseen ideaan. Kuulin myös että levylle tulee vokaaliversioiden dubit, joten kyseessä oli siis Suomen ensimmäinen Showcase albumi.

Olin hiljakkoin perinyt vanhan raamatun, josta löytyi upeita litografioita sekä onnekkaasti myös muutama koiran kuva, joita sijoittelin muualle kansiin.

• Bändi, http://www.myspace.com/thelevitatorsmusic
• Kannet, https://petriaarnio.wordpress.com/levynkannet/

Johnny Osbourne • Truths & Rights (huhtikuun klassikko)

johnny

Tämä Johnny Osbournen Truths & Rights -levy sulattaa sukupolvien väliset näkemyserot. Siinä juurimusiikin yleispätevä sanoma yhdistyy sydäntäkoskettavan hienoon soitantaan. Tyylillisesti se on ajalleen tyypillinen dancehall-levy – rootsia ja loversia kierrätysrytmeihin. Johnny oli Sugar Minottin tapaan kasvanut soundsysteemeissä pauhaavien Studio One klassikkoriddimien tahtiin. Jopa Coxsonen kerrotaan ihmetelleen kun onnistuneen auditoinnin jälkeen nämä nuoret ilmoittivat haluavansa laulaa uusia lyriikoita jo kertaalleen tehtyhin pohjiin. Tästä tekemisen attitudesta oli tuleva koko modernin dancehallin blueprint. Ja se jatkuu edelleen.

Ennen albumia (1979) Coxsone oli julkaissut Johnnylta kolme erinomaista sinkkua ”Jealousy, Heartache and Pain”, ”Forgive Them”ja ”Love is Here to Stay” – joita yllättäin ei löytynyt alkuperäiseltä vinyyliltä. ”JHP:n” Heartbeat tosin paketoi mukaan levyn 2008 gold deluxe -versioon. ”Truths & Rightsilla” vanhat kierrätys riddimit syttyvät liekkeihin uusin lyriikoin – kuten Soul Vendorsin ”Swing Easy” (”Can’t Buy Love”), Al Campbellin ”Take a Ride” ( ”Truths and Rights”) sekä Otis Gaylen ”I’ll Be Around” (”We Need Love”)

Studio Onelta lähdön jälkeen Osbourne teki mahtiläjän erinomaisia dancehall sinkkuja eri tuottajille. Hänestä ei koskaan tullut isoa staraa – ehkä se oli vain hyvä. 80-luvun breikkaamiset jenkkilistoille tuotti usein vain kourallisen pannukakkuja.

Reviews: Inna Showcase Style!

Dubiversion monikäyttöisyys näkyy hienosti showcase levyissä. Nihilistien mielestä nämä ovat tuottajien pusaamia sinkkukokoelmia, joita jatkettiin dubeilla. Minulle showcaseformaatti on eräs Jamaicataiteen definitiivisistä muodoista, jossa yhdistyy hieno vokaaliversio sekä tajuntaan ulottuva dubi. Showcaselevyjä julkaistiin miltei jokaiselta 70-80-lukujen taitteen artistilta. Yksi varhainen on Uniques Showcase vuodelta 78. Joskus versiot on maxisinkkutyyliin teipattu kiinni vokaaliversioon enemmän tai vähemmän saumattomasti. Toisinaan taas vaihto tehdään feidillä. Joskus dubi taasen puuttuu. Mikäli nautit jamaica sinkkujen flipsaidien versioista on showcaset ehdoton tutustumiskohde.

freddieFreddie McGregor – Showcase – aka Showcase Jamaica Style (Sonic Sounds/Observer 1981) Freddiella roots on loversia ja lovers on rootsia. Hienosti soitettuja biisejä. Ja kun bändin soitosta nauttii niin showcase-tyylinen levy on silloin ratkaisu. Torvista riisuttuja hurmoksellisen raakoja versioita niinkuin vain Niney osasi. Voihan tämä hieman lyhykäinen olla, mutta minkä logiikan mukaan pitkäsoitoittojen tulisi olla pitkiä – etenkin jo tuloksena on makkelia. Biisit taasen sinällään eivät parempia voisi olla. Nytten Sitting In The Park -veisukin on jo varsin kuunneltava. Kun on kuullut yhden jos toisenkin laulajan yrittävän falsettiaan siihen. Siihenhän Jukka Poikakin on livenä kurottanut.

showcase

Various Artists – Studio One Showcase Vol.1 (Studio One) Coxsone käsitteli musiikkia välittämättä genrerajoista. Skaata, rocksteadya ja varhaisreggaeta; remiksasi ne uudeelleensoittamalla niihin instrumentteja. Tuloksena reilut satakunta maxia sekä kolme kappaletta näitä showcasekokoelmia.  Ensimmäisessä osassa on kuusi näennäiskaunista rakkausbiisiä Sound Dimensionin dempatuilla soundeilla – ekonomisiin Studio One versiomiksauksiin teipattuina. Tämä vei sydämeni Showcasen ensimmäinen osa!

princePrince Alla – King of the Road (Ital International 1982) Prince Alla(h) aka Keith Blake on rootslaulajan prototyyppi. Hivenen kuivakka ääni on omiaan messuamaan babylonin muurien murtumista, mutta vaatii tuekseen hyvää soitantaa. Tällä showcasella vuodelta 1982 laadun takeena ovat Sly & Robbie. Ja tuloksena on levyllinen svengaavaa rootsia! Alla on tehnyt muutaman klassikkolevyn: Heaven is my Roof (Tapper Zukie) sekä Best of (Bertram Brown), muttei tämä King of the Road häviä niille mitenkään muuten kuin tunnettavuudessaan. Levy ilmestyi aikoinaan toisilla kansilla myös VIsta-labelilla pelkällä Showcase nimellä ja noissa kansissa artistinimikin oli vaihtunut Ras Allahiksi.

georgeReggae George – Fight On My Own (Sky Juice 1984) Laulajana Reggae George liikkuu jossakin John Holtin ja Gregory Isaacsin välimaastossa; Mix Upin kuultua voisi melkein luulla miehen matkivan; miehen ääni on sielukas. Kappaleet tällä showcase-tyylisellä (vokaalit+dub) levyllä ovat rootslaulelmia – mukaan mahtuu aiheita Jahista, rakkaudesta ja yrtistä. Yksikään ei ole huono. Pikemminkin painvastoin: jokainen on pieni jamaikalaisen musiikin helmi – ainakin minun mielestäni. Kaikki kappaleet taitavat olla Georgen oman tajunnan tuotoksia. Poikkeuksen tekee vain tuo Want to Go Home, joka on tulkinta Delroy Wilsonin Coxsonelle tekemästä alkuperäisestä.
Kun jamaikalaisesta musasta puhutaan, viitataan usein yhtäältä tuottajiin ja toisaalta miksaajiin. Tämän levyn tuotti vuonna 1984 Jah Woosh, ja miksaajina/äänittäjinä hänellä toimivat Sylvan “ex-studio-one-recording-engineer” Morris sekä Errol “ex-treasure-isle-recording-engineer” Brown. Soitosta vastasivat Roots Radics ja Hi-Times Band. Levyn hienous on Morrisin ja Brownin kädenjäljessä: Vokaaliosuudet ovat järjestään hienovaraisia ja yksinkertaisia toteutuksia, joihin dubosuuksien piirunverran voimakkaampi miksaus luo upean dynamiikan. Lähes kaksikymmentä vuotta rock steadyn jälkeen miehet olivat tätä levyä tehdessään vieläkin elämänsä vedossa Harry J’llä (Sylvan Morris) ja Tuff Gongilla (Errol Brown). Minulle levyn hienovaraisuudessaan hurjin kappale on Should I Wait. Siinä ei lauleta (hoeta!) oikeastaan muuta, kuin että ootkos tulossa – älä anna mun ventata turhaa portilla. Sanojen vähyyttä ei edes tajua biisiä kuunnellessa. Sitten dubin käynnistyminen vie järjen mennessään.
P.S. Kymmenisen vuotta takaperin Jah Woosh pisti omalla Original Music -labelillaan tuotoksiaan pihalle muutaman CD:llisen verran. Itselläni näitä kokoelmia on kolme ja niiltä löytyy siroteltuna mukana myös näitä ”Reggae Ykän” biisejä. Niistä jokainen on ihan tutustumisen arvoinen kohde.

Joseph Hill / Culture

Ennen vuoden 1988 Dinokeikkaa Joseph Hill (1949 – 2006) oli haastateltavana hotelli Cumuluksen tiloissa Mikkelissä. Meitä oli siellä puolisen tusinaa haastattelijaa paikalla. Joseph oli vahvassa vireessä. Oli kyllä aluksi varauksellinen, mutta alkuun päästyään pakisi pitkään ja hartaasti urastaan, unistaan, lauluistaan mustat lasit silmillään. Mikko Montonen kysyi jotain reggaen ”nykytilasta” ja Joseph aloitti vastauksensa sanomalla: ”Selitän nyt sinulle tämän asian, niin ettei sinun tarvitse enää koskaan sitä keneltäkään muulta kysyä… ” Oli kuuma päivä, eikä huoneessa ollut minkäänlaista ilmanvaihtoa. 45 minuutin jälkeen olisin ollut valmis lopettamaan session, mutta Joseph jatkoi ja minä käänsin kasettia walkmanissa.

cultureLauluyhtye Culture kuvattuna Reggae Sunsplashin bäkkärillä Montego Bayssa 1988. Pari viikkoa aikaisemmin Joseph Hill (vas) sekä Roy ”Kenneth” Dayes ja Albert ”Ralph” Walker oli nähty ja kuultu Mikkelin Dinosaurockissa.

Esiintymisen jälkeen aamuyöstä kohdattiin Josephin kanssa hotellin käytävällä ja siirryimme sitten minun huoneeseeni. Reesonoitiin tiiviisti pari tuntia, paitsi välillä oltiin hiljaa ja katseltiin ikkunasta aamunnousua kaupunkiin. Niin alkoi meidän toveruus. Reggae Sunsplashissa uudelleen kohdatessamme en heti pimeässä tunnistanut miestä… ”Etkö muista minua? Minä olen Joseph!” hän hihkui käsiään levitellen edessäni.

Culturen esitysten autenttinen kipinä ja karheus säilyi vielä 2000-luvullakin. Tämän tietävät kaikki ne ihmiset, jotka eri puolilla maailmaa Culturen konsertissa kokivat. 90- ja 2000 -luvulla julkaistut levyt eivät vaan olleet yhtä sytyttäviä kuin liveaktit. Culturen ilmaisu ei ikinä täysin luontevasti taipunut digiajan tuotantotyyliin.

Joseph teki edelleenkin lauluja omaperäisestä vinkkelistä, mutta sellaiset 70-luvun helmet kuin Two Sevens Clash tai International Herb eivät viimeisinä vuosina saaneet seuraajia. Se innovatiivisuus ja roson terävyys, mikä vielä 80-luvun lopun levytyksissä (esim. Culture in Culture) sykähdytti ei enää 90-luvulle tultaessa ollut luonteenomaista Culturen levtyksille. Ainoa karismaattinen elementti Culturen myöhemmissä äänitteissä on Josephin ääni. Soitto ja soundit ovat normikamaa.

culture

Wings of a Dove (1992) ja One Stone (1996) ovat digikauden Culture-kiekoista jäntevimmät esitykset. Lisäksi on syytä mainita Joseph Hillin vielä eläessä julkaistut kokoelmalevyt Trod On ja Production Something, jotka sisältävät vaihtoehtoisia miksauksia vanhoista Culture-klassikoista ja lisäksi sellaiset harvinaisuudet kuin kappaleet No Sin ja Weeping Eyes toteutettuina yhdessä Count Ossien ja Mystic Revelation of Rastafari -joukkueen kanssa ina nyahbinghi stail.

Kari Kosmos, kirjailija, multitaiteilija
http://purppurarinteidenratsastaja.blogspot.fi/

Studio One pt.1 – Varhaista labelraaputtelua

STUDIO1_DoddStudio60's-1 copy

Clement Seymour Dodd alias Coxsone kuoli 5. päivä maaliskuuta 2004 kunnioitettuna ihmisenä. Vain neljä päivää aiemmin hän oli saapunut 20-vuotisesta majapaikastaan New Yorkin Bronxista Jamaikalle Kingstoniin. Tällöin Brentford Road nimettiin juhlallisesti Studio One Boulevardiksi. Jamaikalta Coxsone oli lähtenyt 80-luvulla väkivaltaistuneen ilmanalan vuoksi. Kaikesta päätellen elämä oli nyt tullut valmiiksi ja hän jätti maisen tomumajansa pitkäaikaisten työystäviensä Jennifer Laran ja Bunny Brownin ympäröimänä.

On vaikeata arvioida, millaista Jamaikan musiikkielämä olisi ilman Coxsonea. Ainakin se olisi vielä pahemmin retuperällä. Vaikka Coxonea syytettiin usein siitä, ettei hän maksanut royalteja artisteille, on varmaa, että juuri hänen onnistui luoda järjestelmä, joka tuotti säännöllisesti levyjä Jamaikan hyvin pienille markkinoille. Tämä tapahtui vieläpä aikana, jolloin pelkkä levysoitinkin oli saarelaisille harvinaista keskiluokkaista ylellisyyttä. Levyt taas olivat vain parin kolmen kappaleen asetaattipainoksia oman soundsysteemin käyttöön. Ajatus, että levyjä voisi myydä  bisneksenä, on varmasti kuulostanut tuolloin yltiöpäiseltä höpötykseltä.

Sittemmin kuluneiden 40 vuoden aikana – alkaen vuodesta 1956, jolloin levy-yhtiö Studio 1 virallisesti perustettiin – Coxsone ehti tuottaa arviolta yli 4000 erilaista artikkelia: seiska-, kymppi- ja kaksitoistatuumaisia sinkkuja, LP:itä sekä myöhemmin myös CD:itä.

kansia

Alku. Ymmärtääkseen Coxsonen merkityksen täytyy mennä juurille. 40-50-luvun Jamaikalla soi kaikkialla New Orleansin ja Miamin radiokanavien lähettämä boogie woogie ja myöhemmin R&B. Marvin & Johnny, Shirley & Lee, Amos Milburn sekä valkoiset kantritähdet, kuten Hank Williams ja Jim Reeves, olivat päivän sana. Coxsonella oli lisäksi takataskussaan vanha jazzharrastuksensa. Lionel Hamptonin, Billy Eckstinen, Louis Jordanin ja Ella Fitzgeraldin vitaalit tulkinnat olivat purreet häneen jo aiemmin. Levyjen omistaminen saarella kuitenkin oli harvain herkkua. Rahaa ei ollut silloinkaan, ei elämiseen saati harrastuksiin. Ainoa mitä illalla saattoi tehdä, oli käydä tansseissa soundsysteemi -yrittäjien luona.

Jamaikalaisessa trooppisessa ilmastossa kokoontumispaikat ovat aina olleet ulkosalla, mikä asetti haasteita 50-lukulaiselle äänentoistolle. Ulkona käytettävien kovaäänisten piti olla isompia kuin sisällä olevien, ja alapäätä musiikissa oli oltava. Floridan ja Amerikan puuvillapelloilla töissä käyneiden jamaikalaisten mukana Jamaikalle alettiin saada riittävän isoja kovaäänisiä. Vaikka vasta 1980-luvun dance hall toi soundsysteemi -toiminnan laajemmalti esille, koko jamaikalainen musiikkikulttuuri on kuitenkin aina perustunut soundeissa käymiselle.

Alkuaikojen soundioperoijista suurimpia olivat ensin Tom The Great Sebastian, sitten Prince Buster ja Duke Reid The Trojan sekä nyt myös Sir Coxsone Downbeat, joka vuonna 1954 käynnisti viiden yhtäaikaisen soundiyksikkönsä toiminnan. Jossakin vaiheessa 50-lukua soundit alkoivat mitellä keskenään soundiclasheissa. Verisintä – tai leikkisintä (hieman kertojasta riippuen) – skaba oli Reidin ja Coxsonen välillä Biisien nimet olivat ehdottomia liikesalaisuuksia, joita salattiin mm. raaputtamalla etiketeistä alkuperäisten esittäjien nimet ja korvaamalla ne omilla peitenimillä, kuten esim. muuntamalla saksofonisti Willis Jacksonin ’Lator For The Gator’ kappale ’Coxsone Hopiksi’.

Ska – Jamaikan jazz. Mantereella 50-luvulla villinnyt rock’n’roll ei saavuttanut saarelaisten suosiota. Niinpä siellä tuli tarve tehdä omaa musiikkia. Radioasemilla, kuten RJR:llä ja JBC:llä oli äänitetty Jamaikan ensimmäiset omat R&B-kokeilut. Ensimmäinen täyden palvelun talo, josta löytyi niin äänitys- kuin prässäysyksikkökin oli v. 1954 perustettu valkoihoisen Ken Khourin johtama Federalin studio. Sinne myös Coxsone kyyditsi ensimmäiset suojattinsa, kuten Noel ’Zoot’ Simsin ja Arthur ’Bunny’ Robinsonin. Tuolta ajalta peräisin oleva Alton Ellisin ’Muriel’ on vahva näyttö jamaikalla tehdystä R&B:stä. Ilmeisesti v. 1956 äänitetystä, mutta vasta muutaman vuoden päästä julkaistusta Theophilus Beckfordin ’Easy Snappinista’ oli rytmisesti tuleva uuden musiikin kulmakivi; tansseissa juuri se niitti kansaa.

Jamaika irtosi emämaastaan Iso-Britanniasta vuonna 1962. Itsenäisyyttä alettiin saarella puuhata monin kulttuurisin symbolein. Yksi näkyvimmistä oli musiikki. Ja niin kuin aina, Jamaikalla erottuminen vallitsevasta tehtiin vanhoja asioita lainaamalla ja näitä epäortodoksesti yhdistelemällä. Sisältö ja rakenteet tulivat suosituista R&B:stä, boogie woogiesta tai jazzista, ja rytmiikaksi kehitettiin erikoinen takapotkullinen musiikkityyli – ska.

Vuonna 1963 Coxsone perusti Jamaican Recording and Publishing Studionsa 13 Brenford Roadille.  Studio Onesta tuli tuotantofirman päämerkki, mutta levyjä alkoi ilmestyä myös useilla eri alamerkeillä. http://www.downbeat-special.co.uk/labels.html

Muusikkoja saarella koulittiin pääosin Sister Ignatiuksen johtamassa Alpha Boy Schoolissa, joka oli vähäosaisten poikien katolinen sisäoppilaitos. Sen musikaaliset ihanteet lepäsivät 40-50-lukujen jazzissa, ja tulokset olivat sen mukaiset. Esimerkiksi ska-ajan superryhmittymän the Skatalitesin yhdestätoista jäsenestä neljä – Tommy McCook, Johnny ’Dizzy’ Moore, Lester Sterling ja kansainvälisestikin tunnustettu Don Drummond – olivat kaikki koulun kasvatteja. Coxsone ja Sister Ignatius olivat läheisiä tuttuja ja lahjakkuuksien välittäminen koulunpenkiltä orastavan musiikkiteollisuuden tarpeisiin oli näin ollen luonnollinen prosessi.

Jamaikassa oli aina 30-luvulta lähtien ollut voimakkaat perinteet jazzsoitantaan. Paikalliset lahjakkuudet, joiden esikuvina olivat Count Basie, Tommy Dorsey, Stan Kenton ja Glen Miller, esittelivät big band -taitojaan paikallisissa hotellien yökerhoissa. Eräs heistä oli multi-instrumentalisti Eric Dean, jonka orkesterista mm. edellä mainittu Don Drummond sekä kitaristi Jah Jerry löysivät varhaiset työpaikkansa.

Skatalites muotoutui vuoden 1963 tienoilla. Se oli alusta asti liitoksistaan pullisteleva ja irvistelevä kokoonpano, ei mikään yhteen hitsautunut combo. Syynä olivat bändin jäsenten egoilut ja mielenterveysongelmat. Jo pelkästään koko yhtyeen saaminen keikalle yhtä aikaa oli työlästä – aina joku puuttui. Nimeksi piti ensin tulla The Satellites neuvostoliittolaisen onnistuneen avaruusprojektin mukaan, mutta silloin yhdellä bandleadereista, Tommy McCookilla välähti: ”Ei, nimen pitää olla The Skatalites”.

Skatalitesista tuli vaihtuvin kokoonpanoin skan kulta-ajan houseband niin Coxsonella kuin muillakin saaren aloittelevilla levytuottajilla kuten Duke Reidillä ja Justin Yapilla. Sen virtuoosimainen soitanta rytmitti useimpien aikansa tähtiartistin laulantaa, kuten esim. Maytalsin, Wailersin, Clarendoniansin, Gayladsin, Lord Creatorin, nuoren Delroy Wilsonin tai vaikkapa mahtiäänisen Jackie Opelin.

Yhtyeen itsensä ja Don Drummondin nimissä Coxsone julkaisi kymmenkunta albumillista tavaraa, jotka kaikki ovat silkkaa skajazzia, instrumenttisooloineen päivineen.

Kun Skatalites vuonna 1965 hajosi, symboloi sen loppu samalla skan loppua jamaikalaisessa musiikissa. Joidenkin tarinoiden mukaan sen kiihkeä tempo oli uuvuttanut muusikot. Toisten mukaan taas musiikkiin piti saada enemmän tilaa sanoituksille.

Hajonneen Skatalitesin jäsenistä Coxsone kokosi saksofonisti Roland Alphonson johdolla lattarimusiikin sävyjä viljelevän ja hidastettua skata soittavan rytmiryhmän The Soul Brothers. Tuon yhtyeen riveissä soitti koskettimia hassusti keikkuva – tuolloin 17-kesäinen nuorukainen, josta oli tuleva kahtena seuraavana vuotena Brentford Roadin sessioiden johtava muusikko ja jonka vaikutus tulisi kuulumaan musiikissa vielä neljäkymmentä vuotta myöhemmin. Hänen nimensä oli Jackie Mittoo.
  Artikkeli ilmestyi alkujaan Blues News -numerossa 5/2007. Coxsonen valokuva Chris Wilsonin luvalla.

Jamaicamusa -1-

Jamaikalaisella musiikilla tarkoitetaan pääosin saaren itsenäisyyden ajan kolmea perättäistä musiikkityyliä, joita ovat nopeatempoinen ska n.1962-, hitaampi rocksteady n.1966- sekä reggae n.1968-. Näiden suuntausten lisäksi Jamaikassa elää voimakkaasti myös muunlaisia musiikkisuuntauksia kuten soca ja saaren calypso-musiikin vastine mento, jotka ovat antaneet vaikutteita reggaeseen ja päinvastoin. Reggaen sisältä on tunnistettavissa useita kertautuvia ja muuntuvia alagenrejä. Näistä tunnetuimpia on Bob Marleyn edustama rootsreggae n. 1970- sekä hedonistisempi dancehall n. 1979-. Dancehallilla tarkoitetaan pääsääntöisesti joko 1970-luvun lopulla alkanutta, kiertävien ulkoilmatanssien eli soundsysteemien nostamaa suuntausta tai sitten laajempaa eri tyylien taustalla vaikuttavaa musiikkikulttuurista mekanismia.

ban1

”There has never been a time when reggae wasn’t dancehall music. The soundsystem has been the engine that powered the music along through all the years of its development. Soundsystems emerged in the ghettos and provided a much needed form of affordable, accessible entertainment for the young and old. Most families couldn´t afford record players and the radio certainly wasn´t playing the hardcore r&b that was popular. People wanted to hear Fats Domino, Joe Turner, and Smiley Lewis. Only soundsystems had that kind of record”. (Lesser. 2008)

1960-luvun lopun 2-raitatekniikalla äänitettyjä kappaleita ryhdyttiin seuraavalla vuosikymmenellä kokeilumielessä muokata; mm. mykistämällä vokaaliraitaa. Näin saadun version suosiota haluttiin mitata tansseissa ja se prässättiin vokaalilevyn kääntöpuolelle ja sille annettiin nimi version. Nämä versiot mahdollistivat improvisoidun huutelun, paljaan riddimin – rytmin tahtiin.

”Thus began the process of altering earlier recordings by separating the instrumental (known as the riddim) from the vocal tracks to form a new record – the ”cut-n-mix” technique, that current dancehall and hip-hop made famous.” (Stoltzoff, 2000)

1970-luvun puolivälin studiotekniikan kehityksen myötä versiota aloitettiin muokata voimakkaammin ja käsite laajeni populäärimmäksi dubiksi. Dubmiksauksen kehittäjänä pidetään yleensä King Tubbya. Version ja dubin kehitys tapahtui käsikädessä toisen merkittävän innovaation, nimittäin dj- eli tousterimusiikin synnyn kanssa. Eräs ensimmäisistä toustaajista oli U Roy.

”Tubby’s just a bang to U Roy. U Roy come in and say, ”Part two, another version” on ”Too Proud To Beg” with Slim Smith, a so the name version come in. When it start, you hear Slim Smith start to sing and then you hear the voice gone! Then you hear him come in again, any you hear U Roy talk, ”Love the life you live and live the life you love, here come the brother Slim Smith again, tell them”, and a man say, ”Boy, Tubbys have amplifier that can take out the voice and play pure rhyhm”. Little did them know that’s how the dub make out. There goes version now, and everybody wants it ”pon them record”.” (Katz 2003)

Riddim käännetään toisinaan rytmiksi. Rytmin käsite epäsuorasti viittaa kuitenkin tempoon, jota riddimillä ei ole. Useimmiten riddim viittaa basson kulkuun. Eri vuosikymmeninä eri kokoonpanot ovat versioineet samaa bassokuviota, mutta muuttaneet esim. rumpusovitusta aikakauden tyylin mukaisesti. Basson lisäksi riddimiin kuuluu muitakin melodisia elementtejä, kuten torvi- ja urkuteemoja, joita myöhemmissä versioissa on voitu soittaa muilla instrumenteilla, esim. alkuperäisen rytmin torviteema on myöhemmässä versiossa voitu soittaa kitaralla tai uruilla. Joskus melodisia elementtejä on lisätty, toisinaan taas vähennetty. Dancehallin myötä riddimistä tuli niin keskeinen asia että yhä useampi jamaikalainen tuottaja alkoi hyödyntää vanhoja riddimeitä. Koska Jamaikassa ei ollut tekijänoikeuksia valvovaa järjestelmää, saaren musiikissa on aina kierrätetty kuulunut hyvin suoria lainauksia saaren kappaleista kuin muistakin musiikkitraditioista. Riddimit ovat vain yksi osaa kierrätystä.

ban2

Tietokannasta kaapattu kuva 1967 tehdyn Real Rock -nimisen riddimin listatuista versioista. Kaappauskuvassa vasta aakkosjärjestyksen 30 ensimmäistä versiota. Yhteensä tietokanta listaa yli 1000 versiota kyseiseen riddimiin (www.jamrid.com 20.4.2011).

LÄHTEET
Aarnio, P & Vuorinen, P. (toim.). 2008. Cool Runnings 1980-85. Reggaeta pintaa syvemmältä. Helsinki: fi-reggae, ry
Ahonen, E. 2008. Itsetehdyn kokoelma CD:n esittelyteksti.
Bradley, L. 2000. Bass culture. When reggae was king. London: Viking
Burgess, R. 2001. The art of music production. London: Omnibuss Press
Gibson, D. & Curtis M. 2005. The art of producing. How to produce an audio project. Boston: Thomson Course Technology.
Katz, D. 2003. Solid foundation. An oral history of reggae. London: Bloomsbury Publishing Plc.
Kosmos, K. 2002. Natty congo bongo. Juurijuttuja jamaikalta. Jyväskylä: Like
Lesser, B. 2008. Dancehall. The rise of Jamaican dancehall culture. London: Soul Jazz Records
Stolzoff, N. 2000. Wake the town and tell the people. Dancehall culture in Jamaica. Durham and London: Duke University Press
Virtual statistics Verkko sivu http://www.stat.fi/virsta/tkeruu/04/03/ katsottu 1.5.2011

Tarinaa kansien takaa pt.7 – Tabermann/Edelmann

niitylle copy

Suomalaisen popin runonlaulanta-levyt muodostavat keskenään epämääräisen julkaisuperheen. 60-luvulla innostuttiin säveltämään Hellaakoskea, Leinoa, Saarikoskea sekä mm. Aulikki Oksasta.  Nykykuuntelijan korviin kilometripylväänä on kuitenkin pidettävä Vesa-Matti Loirin ensimmäistä Leino levyä (1978). Jukka Siikavire teki saman henkisen Lauri Viita levyn v. -82 – jossa on btw. isäni tekemä kansi. Muistan hyvin kuinka Jussi sabluunamaalasi Pispalan tönöjä Viidan veistoksen päälle. Olin tuolloin neljätoistavuotias, ja tietämättäni jo tuolloin imin keinoja & tekniikoita.

Kesällä 2012 Hynnisen Kari Suomen Musasta pyysi minua tekemään Toni Edelmannin säveltämän, 2010 kuolleen Tommy Tabermannin runoihin perustuvan laululevyn kannen. Kuvamateriaalina tuli käyttää samannimisen kirjan kantta. En oikein innostunut Gummeruksen kuvankäsittelystä ja lähdinkin utelemaan alkuperäisen kuvan perään. Onneksi lähdin – nimittäin kuvan ottajaksi paljastui kouluaikojen kaverini Aarre-Ahtion Pete.

Peteltä sain kansikuvan käsittelemättömänä – samoin kuin kansien sisuksiin löytyi erinomaisen tunnelmallinen kakkosfreimi Tommysta. Käsittelin sävyisät kuvat taittamalla ne kultaan. Puhelimessa päivitimme kuluneiden vuosien tapahtumia ja löysimme vielä kolmannenkin meitä ja tekeillä olevaa levyä yhdistävän henkilön. Pete nimittäin kertoi olleensa lapsuudenkaveri Edelmannin Tonin pojan Samulin kanssa – ennen Tampereelle muuttoaan ja meidän tutustumistamme. Parhaimmillaan asiat kulkevat kaiken muun lisäksi myös intuitiivisesti!

KANSIhttps://petriaarnio.wordpress.com/levynkannet/

LEVY-YHTIÖhttp://suomenmusiikki.fi/2012/06/

Tarinaa kansien takaa pt.6 – Sorrowhearts II

porilaisten_marssi

Folkrockia soittavat Surusydämet halusivat kanteen näkymän kirkon pääkäytävästä, minkä varrella marssirumpu. Lisäksi kansista tuli löytyä yhteys lainiin ”I Only March To The Beat Of My Own Drum”. Valokuvan otattaminen tuntui kuitenkin liialta säädöltä. Rummusta assosioin Edelfeltin Porilaisten marssi -maalausta ja jonkinlaisen pastissidigimaalauksen tekeminen tuntui luontevammalta suunnalta. Kaikenlaista muutakin pyöri ideamyllyssä kunnes jostakin tipahti tämä pelastusarmeijateema. Kuvapankista löytyi vieläpä erinomainen historiallinen kuva – tosin ilman rumpua; kakkosfreimistä löysin onnekkaasti sen.

Kokeiltuani typografiassa erilaisia ilmaisullisia fontteja päädyin lopulta Gill Sansiin; se antoi kanteen riittävää kontrastia ja selkeyttä. Mustavalkokuvien kanssa bendailin eri vaihtoehtoja, lopulta päädyin ajamaan niihin 3 prosentin cyaanin viilentävän sävyn. Kannethan kaikkinensa on 2-väri simulaatio (black + gold), mutta jotta päästiin kustannustehokkaisiin painatukseen se ajettiin neljällä värillä.

Alun Porilaisten marssi ja lopullinen kuva muodostavat kiinnostavan kuvaparin. Tunnelma niissähän on samalla tavalla ylevän harras. Kummassakin on myös kiinnostavaa elliptisyyttä mikä kiertyy levyn teeman ympärille.

Kansihttps://petriaarnio.wordpress.com/levynkannet/
Julkkahttps://petriaarnio.files.wordpress.com/2013/01/sorrow_poster.jpg
T-shirt https://petriaarnio.files.wordpress.com/2013/01/image3.jpg
Bändihttp://www.sorrowhearts.net/

Post Navigation