Blogi Petri Aarnio

+358 (0)50 364 7067 | petri.aarnio@gmail.com

Archive for the category “Reviews”

Review: Jukka Poika Kokoelma

jp_kuva

Keveys on Jukka Pojalle esteettinen ja eettinen valinta. Sillä hän sävyttää arkaluontoisetkin laulujen aiheet helpommin tartuttaviksi ja tanssittaviksi. Forget your troubles and dance – niinhän Bobikin usutti. Samainen keveys koristaa tämän nykyään lippalakissa keikkuvan miehen ulkoista muotoa.

Laulaja saa nyt syksyllä roppakaupalla julkisuutta töllössä pyörivän Vain elämää -sarjan ansiosta; vastaavasti Sarasvuo oli showssaan super-otettu Pojan Potentia -lyriikoista. Näiden julkisuusvierailujen siivittämänä nyt käsillä oleva julkaisu nousee helposti laulajan myydyimmäksi levyksi. Se mediajulkisuudesta, keskitytään musiikkiin.

Jukan tekeminen on ehtinyt niin pitkälle, että on teemoja paketoivan kokoelman vuoro. Jännäten odotinkin minkälainen kulma on hänen tuotantoonsa valittu. Aikamoinen hittikamara sieltä tipahti, joka on hatunnostonarvoinen suoritus. Oikeastaan vain paljonkin aikoinaan DJ-sessioissa pyörinyt  Joka maataan viljelee kiinnitti huomiota poissaolollaan. Moneen kertaan kuultujen hittien seassa soi levyn suolana muutama uudelleensovitettu ylläri.

Artisti on aiemmin vaihtanut julkaisijaa ja ilmeisesti julkaisuoikeuksien puuttumisen takia kokoelmalle on soitettu muutama kappale uusiksi. Mutta on tekoon toki muitakin – enemmän taiteellisia syitä. Vanhat biisit on remiksaus-näkemyksellä perusparanneltuja versiota; Taistelun arvoinen kumartaa riddim -kierrätyksen suuntaan hyödyntäen bassolinjassaaan Real Rockia. Hypnoosiin taasen hypnotisoi Stalagilla. Videonakin julkaistu Laineet on Kompostikoplan aikainen Keinuta mua. Haluun kuulla sen äänen on vanha Jenkkarekkaralli.

Ylivoima-studion musiikillisen johdonmukaisuuden voi haistaa näistä uusista sovituksista. Jamaikariddimien käyttö antaa alkuperäissovituksiin kiinnostavan resonanssin ja nostavat kappaleet ”uudelle levelille”.

Kaikki on balanssissa – kaikki on hyvin. Laulaja on lehdistötiedotteessa lupaillut ensi kevääksi uutta materiaalia.  Mitä seuraavaksi? Hajoaako pakka vai jatketaanko samoilla hyviksi havaituilla keinoilla?

Onhan artistien uran seuraamisessa oma karnevalistinen osallistumisen tunteensa…

TAMPEREELLA 17.10.2013

P.S. Huomenna Vain Elämää -ohjelmassa on JP:n päivä  😉

 

Reviews: Raappana & Fred Locks

fredraappana copy85/100 Raappana – TUULIAJOLLA (Suomen Musiikki) Tämä suomireggaen ”prinssin” kolmonen on taitava levy. Musiikissa on valon keskellä ripaus melankoliaa ja pussillinen harmittomuutta; marginaalista noustaan vahvasti valtavirtaan. Kulisseissa on tapahtunut tehtävien uusjakoa; levyn julkaisee suomireggaeta muutenkin julkaissut Suomen Musiikki. ”Tuuliajolla” on puhtaaksiviljeltyä iskelmärdancehallia, jossa tehdyt osaset soivat saumattomassa balanssissa. Iso kunnioitus studiossa vietetylle ajalle, minun makuuni kuitenkin liika pinta on vain pintaa. Mielestäni Raappanan flow on selkeytyessään menettänyt kiinnostavuuttaan. Haikailen yhä voimakkaammin menneiden tekemisien, kuten mainion ”Ghettoblasterin” (2004) perään, jolloin Raappanan anarkistinen flow teki ison vaikutuksen.
Nykypäivänä iskelmämagneetin imua taitaa vain olla liian vaikea vastustaa. On levyllä toki hetkensä kuten ihana ”Onnelliset ajat” tai hienosti rullaava nimikappale, mutta kokonaisuus jää näillä kuuntelemiskerroilla vieraaksi. Sitäpaitsi – eikö säätilasta puhuminen kuitenkin usein ole merkki todellisuuspaosta tai oikeiden aiheiden vähyydestä.

95/100 Fred Locks – BLACK STAR LINER BOX (VP-records) Fred Locks (alias Stafford Elliott) on todellinen rootsreggaen unsung hero. Hänen tuotantoonsa VP-records tarjoilee tämän boxin myötä mainion tutustumiskulman. Fredin nykyiseen tuntemattomuuteen vaikutti osittain erinomaisen tärkeän ”Black Star Liner/True Rastaman” julkaisun myöhästyminen v.1976. Levy on henkeäsalpaavaa käännytystyötä Jahin nimissä – todellinen rastafilosofian ja keinuttavien reggaerytmien juhla. 80-luvulla Fred keikkaili briteissä, jonka seurauksena ystävyys lontoolaisen Lloydie Coxsonen tuotti mainion  ”Love and Only Loven”.
Vokaalilevyt jo omistavalle tämän boxin todellinen helmi on ”Black Star Liner In Dub” -albumi, jonka olemassaolosta ainakaan minä en ollut koskaan kuullut. Riisuttua dubauttelua, joka toimiakseen vaatii soittotaitoa. Vinylistien riemuksi VP on julkaissut dubin myös vinyylinä. 70-luvulla Fred jatkoi musiikin tekoa, jonka piti nähdä päivänvalon ”Rastafari Rules” nimisenä albumina. Julkaisu kaatui kuitenkin ”Black Starin” rojaltiriitoihin. Erimielisyyksien jäähdyttyä huomattiin että, masternauhat olivat ajan ja huonon varastoinnin pilaamat. 2000-luvulla kappaleista kaivettiin kuitenkin pelastettavissa olevat osuudet ja puutteet uudelleensoitettiin Wayne Chinin toimesta. Tuloksena kiinnostavasti ”laastaroidun” kuuloinen ”Missing Link”. Tottapuhuen kyllä nämä olisi halunnut kuulla alkuperäisillä soitoilla, mutta hyvä näin.
Erinomaista! Ajatonta! Universaalia!

Julkaistu HANGUP Magazinessa 5/2012

Johnny Osbourne • Truths & Rights (huhtikuun klassikko)

johnny

Tämä Johnny Osbournen Truths & Rights -levy sulattaa sukupolvien väliset näkemyserot. Siinä juurimusiikin yleispätevä sanoma yhdistyy sydäntäkoskettavan hienoon soitantaan. Tyylillisesti se on ajalleen tyypillinen dancehall-levy – rootsia ja loversia kierrätysrytmeihin. Johnny oli Sugar Minottin tapaan kasvanut soundsysteemeissä pauhaavien Studio One klassikkoriddimien tahtiin. Jopa Coxsonen kerrotaan ihmetelleen kun onnistuneen auditoinnin jälkeen nämä nuoret ilmoittivat haluavansa laulaa uusia lyriikoita jo kertaalleen tehtyhin pohjiin. Tästä tekemisen attitudesta oli tuleva koko modernin dancehallin blueprint. Ja se jatkuu edelleen.

Ennen albumia (1979) Coxsone oli julkaissut Johnnylta kolme erinomaista sinkkua ”Jealousy, Heartache and Pain”, ”Forgive Them”ja ”Love is Here to Stay” – joita yllättäin ei löytynyt alkuperäiseltä vinyyliltä. ”JHP:n” Heartbeat tosin paketoi mukaan levyn 2008 gold deluxe -versioon. ”Truths & Rightsilla” vanhat kierrätys riddimit syttyvät liekkeihin uusin lyriikoin – kuten Soul Vendorsin ”Swing Easy” (”Can’t Buy Love”), Al Campbellin ”Take a Ride” ( ”Truths and Rights”) sekä Otis Gaylen ”I’ll Be Around” (”We Need Love”)

Studio Onelta lähdön jälkeen Osbourne teki mahtiläjän erinomaisia dancehall sinkkuja eri tuottajille. Hänestä ei koskaan tullut isoa staraa – ehkä se oli vain hyvä. 80-luvun breikkaamiset jenkkilistoille tuotti usein vain kourallisen pannukakkuja.

Reviews: Inna Showcase Style!

Dubiversion monikäyttöisyys näkyy hienosti showcase levyissä. Nihilistien mielestä nämä ovat tuottajien pusaamia sinkkukokoelmia, joita jatkettiin dubeilla. Minulle showcaseformaatti on eräs Jamaicataiteen definitiivisistä muodoista, jossa yhdistyy hieno vokaaliversio sekä tajuntaan ulottuva dubi. Showcaselevyjä julkaistiin miltei jokaiselta 70-80-lukujen taitteen artistilta. Yksi varhainen on Uniques Showcase vuodelta 78. Joskus versiot on maxisinkkutyyliin teipattu kiinni vokaaliversioon enemmän tai vähemmän saumattomasti. Toisinaan taas vaihto tehdään feidillä. Joskus dubi taasen puuttuu. Mikäli nautit jamaica sinkkujen flipsaidien versioista on showcaset ehdoton tutustumiskohde.

freddieFreddie McGregor – Showcase – aka Showcase Jamaica Style (Sonic Sounds/Observer 1981) Freddiella roots on loversia ja lovers on rootsia. Hienosti soitettuja biisejä. Ja kun bändin soitosta nauttii niin showcase-tyylinen levy on silloin ratkaisu. Torvista riisuttuja hurmoksellisen raakoja versioita niinkuin vain Niney osasi. Voihan tämä hieman lyhykäinen olla, mutta minkä logiikan mukaan pitkäsoitoittojen tulisi olla pitkiä – etenkin jo tuloksena on makkelia. Biisit taasen sinällään eivät parempia voisi olla. Nytten Sitting In The Park -veisukin on jo varsin kuunneltava. Kun on kuullut yhden jos toisenkin laulajan yrittävän falsettiaan siihen. Siihenhän Jukka Poikakin on livenä kurottanut.

showcase

Various Artists – Studio One Showcase Vol.1 (Studio One) Coxsone käsitteli musiikkia välittämättä genrerajoista. Skaata, rocksteadya ja varhaisreggaeta; remiksasi ne uudeelleensoittamalla niihin instrumentteja. Tuloksena reilut satakunta maxia sekä kolme kappaletta näitä showcasekokoelmia.  Ensimmäisessä osassa on kuusi näennäiskaunista rakkausbiisiä Sound Dimensionin dempatuilla soundeilla – ekonomisiin Studio One versiomiksauksiin teipattuina. Tämä vei sydämeni Showcasen ensimmäinen osa!

princePrince Alla – King of the Road (Ital International 1982) Prince Alla(h) aka Keith Blake on rootslaulajan prototyyppi. Hivenen kuivakka ääni on omiaan messuamaan babylonin muurien murtumista, mutta vaatii tuekseen hyvää soitantaa. Tällä showcasella vuodelta 1982 laadun takeena ovat Sly & Robbie. Ja tuloksena on levyllinen svengaavaa rootsia! Alla on tehnyt muutaman klassikkolevyn: Heaven is my Roof (Tapper Zukie) sekä Best of (Bertram Brown), muttei tämä King of the Road häviä niille mitenkään muuten kuin tunnettavuudessaan. Levy ilmestyi aikoinaan toisilla kansilla myös VIsta-labelilla pelkällä Showcase nimellä ja noissa kansissa artistinimikin oli vaihtunut Ras Allahiksi.

georgeReggae George – Fight On My Own (Sky Juice 1984) Laulajana Reggae George liikkuu jossakin John Holtin ja Gregory Isaacsin välimaastossa; Mix Upin kuultua voisi melkein luulla miehen matkivan; miehen ääni on sielukas. Kappaleet tällä showcase-tyylisellä (vokaalit+dub) levyllä ovat rootslaulelmia – mukaan mahtuu aiheita Jahista, rakkaudesta ja yrtistä. Yksikään ei ole huono. Pikemminkin painvastoin: jokainen on pieni jamaikalaisen musiikin helmi – ainakin minun mielestäni. Kaikki kappaleet taitavat olla Georgen oman tajunnan tuotoksia. Poikkeuksen tekee vain tuo Want to Go Home, joka on tulkinta Delroy Wilsonin Coxsonelle tekemästä alkuperäisestä.
Kun jamaikalaisesta musasta puhutaan, viitataan usein yhtäältä tuottajiin ja toisaalta miksaajiin. Tämän levyn tuotti vuonna 1984 Jah Woosh, ja miksaajina/äänittäjinä hänellä toimivat Sylvan “ex-studio-one-recording-engineer” Morris sekä Errol “ex-treasure-isle-recording-engineer” Brown. Soitosta vastasivat Roots Radics ja Hi-Times Band. Levyn hienous on Morrisin ja Brownin kädenjäljessä: Vokaaliosuudet ovat järjestään hienovaraisia ja yksinkertaisia toteutuksia, joihin dubosuuksien piirunverran voimakkaampi miksaus luo upean dynamiikan. Lähes kaksikymmentä vuotta rock steadyn jälkeen miehet olivat tätä levyä tehdessään vieläkin elämänsä vedossa Harry J’llä (Sylvan Morris) ja Tuff Gongilla (Errol Brown). Minulle levyn hienovaraisuudessaan hurjin kappale on Should I Wait. Siinä ei lauleta (hoeta!) oikeastaan muuta, kuin että ootkos tulossa – älä anna mun ventata turhaa portilla. Sanojen vähyyttä ei edes tajua biisiä kuunnellessa. Sitten dubin käynnistyminen vie järjen mennessään.
P.S. Kymmenisen vuotta takaperin Jah Woosh pisti omalla Original Music -labelillaan tuotoksiaan pihalle muutaman CD:llisen verran. Itselläni näitä kokoelmia on kolme ja niiltä löytyy siroteltuna mukana myös näitä ”Reggae Ykän” biisejä. Niistä jokainen on ihan tutustumisen arvoinen kohde.

DVDReviews’09: Soul Syndicate & Musically Mad

dvd

94% Jeremiah Stein & Jeff Roth – Word, Sound and Power feat. Soul Syndicate Band (-81/-05) Jamaikalaisessa musiikissa tapaa kahdenlaisia yhtyeitä: on tuottajien ympärilleen kokoamia vaihtelevajäsenisiä studiokokoonpanoja – kuten Sound Dimension tai Professionals sekä näitä, jotka studiopestiensä lisäksi toimivat itsenäisinä musiikkia tekevinä kokoonpanoina, kuten Soul Syndicate. Yhtyeen perustivat basisti George Fullwood ja kitaristi Tony Chin 60-luvun lopulla. Rumpalin pallilla kävi useampikin kuumakalle – kuten Horsemouth – kokeilemassa kunnes vakirumpaliksi löytyi Carlton ”Santa” Davis. Bändin laulajaksi – sittemmin soolokitaristiksi saatiin – jo tuolloin syvästi rasta-aatteen henkistämä Earl ”Chinna” Smith.

Bunny Leella ja muutamalla muulla tuottajalla tapahtuneiden alkumetrien jälkeen bändi jatkoi Winston ”Niney” Holnessin tallissa housebändinä The Observers nimisenä; Nineyn huikea Blood & Fire vuodelta 1971 oli Soul Syndicaten soittama. Muista kilometripylväistä mainittakoon Winston Rileylle tehty Stalag 17 instrumentaali – joka paremmin tunnetaan dancehallissa Tenor Sawin Ring The Alarmin liekkeihin nostattavana rytminä. Sekä vähän tunnetut Freedom Sounds –labelin roots -levyt. Soitettuaan monen suuren nimen kuten Burning Spear, Jimmy Cliff, Toot & The Maytals ja Bob Marley yksittäisillä raidoilla Santa & Fully kävivät kääntymässä Peter Toshin rytmiryhmänä vuoden 1984 Word, Sound & Power -maailmankiertueella.

Käsillä oleva DVD on kummallinen arkiston aarre 80-luvun alusta. Jeremiah Stein ja Jeff Roth kävivät dokumentoimassa bändin soitantaa ja jutustelua vuoden -81 Jamaikalla ilman, että koostivat materiaalia lainkaan. Koostaminen tapahtui vasta nyt yli 20 vuotta myöhemmin. Dokumentissa nähdään bändiä jammailemassa Kingtonissa vierailevien artistien – kuten Earl Zero ja Tony Tuff kera. Välillä pärähdetään Chinna johdolla maaseudun rauhaan kontemploimaan reggaen syvintä olemusta. Materiaalin hajanaisuudesta huolimatta tämä on erittäin tutustumisen arvoinen hankinta. Sen parasta antia on Soul Syndicaten paineeton soitanta – yhtye todella osasi laidback –tyylisen soitannan. Lopulisena naulana lyödään ihana Fullyn, Tonyn ja Santan akustinen jammailuversio Harvest Uptownista; se vie sydämen.

94% Musically Mad – A Documentary On UK Reggae Sound Systems (A FOLKE/WESLIEN FILM -08) Soundsysteemi on Jamaikalaisen musiikkielämän keskipiste. Se on syy koko musiikkiteollisuuden olemassaololle. Soundsysteemin  juuret ovat 40-luvulla järjestetyissä paikallisissa tansseissa ja mantereelta tuoduissa R&B levyissä, jonka lomaan DJ:t alkoivat höpöttää omistajiensa viinakauppa- ja muuta propagandaa. Soundsysteemi – jamaikalaisittain ’mobile discon’ – tarkoittaa käsittämätöntä pinoa äänentoistolaitteita: esivahvistimia, miksereitä, basso-, keski- ja ylä-ääniskobeja.  Erityisesti ulkoilmassa matalimmat taajuudet karkaavat taivaan tuuliin, osittain siksi jamaikamusiikkiin kehittyi voimakkaat bassot.

Ruotsalaiset Karl Folke ja Andreas Weslien ovat tarttunut soundsysteemi-kulttuuriin sen brittiläisen suuntauksen kautta. Ääneen pääsevät haastatteluin ja livesoundiotosten kautta tärkeimmät viimevuosien soundit, kuten Jah Shaka, Channel One, Fatman Sound, Aba Shanti I sekä hollantilainen King Shiloh. Mukana on myös kuvatallennetta vanhoista 80-luvun soundeista. Ote on nykytansseissa todella juurevaa, vaikkei joka soundi ”korkeimman” nimeen paahdakaan, niin lähes jokainen puhuu musiikkia suuremmin kuvauksin sen arkihuolista vapauttavasta vaikutuksesta.

Niinkin perinteikkäässä musiikkikeskuksessa kuin Lontoo ongelmat ovat radiosoiton suhteen samat kuin täällä Suomessa; kiinnostava, rohkea ja marginaaleista lähtevä musiikki ei pääse läpi! Virallisiin soittolistoihin tukeutuvien radiokanavien aikakaudella soundsysteem toimii todellisena kansanradiona. Dokumentin lisäksi DVD:ltä löytyy tunnin verran lisämateriaalia – kuten David Katzin kiinnostavan tarinan dubin historiasta. Katz on kirjoittanut myös DVD:n ohessa tulevan bookletin jossa valoitetaan soundsysteemin historiaa. Kyseessä on erittäin ammattitaitoinen, visuaalisesti kiinnostava ja asiaansa hyvin perehdyttävä dokumentti, jonka soisi saavan jatkoa. Tekijäkaksikolla on suunnitteilla myös rootsreggae-dokumentin tekeminen.

(Julkaistu edesmenneessä Basso-lehdessä loppuvuodessa 2009)

 

Reviews’09: Suomireggaeta

lil

91% Raappana: Maapallo (YliCD004) Heh. Juuri kun ehdin viime Hang upin Jukka Poika arviossani suomia tuottajaa Raappanan anarkistisen flown kadottamisesta – julkaisee Bommitommi tämän, joka osoittaa analyysini hätiköidyksi. Tätä kirjoittaessani on Maapallo noussut julkaisuviikkonsa päätteeksi Suomen albumilistan ykköseksi. Raappana pätkii ja paketoi kieltä taas absurdilla vimmalla. Hänen flownsa on tarkoituksellisen tökeröä, joka valpastuttaa kuuntelijan; se tekee näennäisharmittoman popin kuuntelukokemuksesta kiinnostavan. Bommitommin johdolla erilaisista rytmikokoonpanoista tutut soittajaveteraanit keittävät perinteikkäistä bändisoitannasta ja modernimmin samplemateriaalista erittäin muhevan ja ajassa kiinni olevan hutun. Soitannolliset ratkaisut tukevat hyvin Raappanan lyriikoita. Toisaalta Raappanan lyriikat kärsivät tällä kertaa hivenen yksi-ilmeisyydestä ja riimiparien ennalta-arvattavuudesta. Sanoituksissa olisi minusta rohkeammin voinut jättää maailmanparannusaiheet ja keskittyä vaikkapa oivaltavien arkipäivän havaintojen ääreen. Mielestäni kappaleita levyllä niinikään on yksinkertaisesti liikaa: vähentämällä kaksi tai kolme olisi jäljelle jäänyt napakampi paketti. Raappanan muutaman vuoden takainen Päivä on nuori oli erinomainen debyytti. Tämä toinen tuleminen todistaa artistista ja tuotannollista osaamista. Käteen uutukaisesta jää nippu hyviä biisejä, nautittavaa soitantaa niin nuoreen kuin hivenen varttuneempaankin makuun.

89% Liljan Loisto: Takaisin Karjalan maille (KHYCD032) Liljan Loiston muodostavat Puppa J ja Yona  sekä Punky Reggae Bandina tunnettu muusikko- ja soundikollektiivi. Levyn idea on epäpyhässä yksinkertaisuudessaan hykerryttävä. Reggaesta tutun kaukokaipuun yhdistäminen toisessa maailmansodassa menetetyn Karjalan romanttiseen sävelaarteistoon; se on samalla osoitus tekijöidensä terveen ironisesta lähestymistavasta hyödyntämiinsä traditioihin ja musiikin tekoon ylipäätäin. Yona ja Puppa J laulavat molemmat antaumuksella. Rohkeudesta, huumorista ja kekseliäisyydestä annan 120%, mutta muuten Takaisin Karjalan maille kärsii mielestäni toteutetun idean ohuudesta ja kiireestä. Kahden tai kolmen kappaleen verran se kantaa, mutta muutamat levyn huonommin toimivat kappaleet – kuten skaaksi sovitettu Säkkijärven polkka kuulostaa lähinnä keksittyyn konseptiin pakottamiselta. Sitä vastoin Sattaa hyödyntävä Karjalan kunnailla sekä binghirytminen Evakonlaulu ovat pakottomasti toimivia hienoja biisejä. Leikitellään: Jos Sound Explosion on suomireggaen Wailers niin PunkyReggae Band on Soul Syndicate tai Chalice. Levyn päättävät dubit ovat soitannollisesti ja miksaukseltaan teräviä jyriä. Levy-yhtiöstä minulle kerrottiin ettei Liljan loisto jää vain yhden idean projektiksi – vaan lisää on suunnitteilla. Mielenkiintoista.

87% Kaemo: Perustus (Maanalainen levykauppa 2009) Kaemo on outo, samalla kuitenkin kiinnostava tapaus; se yhdistää hengellistä julistusta, 80-lukulaista suomirocksoundia ja reggaeta. ”Perustus” on varmaan soinut ahkerasti monilla tämän kesän rippileirillä. Levy on erittäin hyvällä tyylitajulla, rytmiryhmän ympärille rakennettua soitantaa: urut ja komppaavat instrumentit edessä – puhaltimet takana. Sanoitukset on kuitenkin iso ongelma. Moni kappaleista koskettaa, mutta kun tarinat esitetään ristiriidattomasti Vain Jeesus pelastaa –liturgialla, kappaleet kääntyvät itseään vastaan. Tilanne on sama kuin menneiden aikojen puoluemainonnalla, miksi tavoitella jo jäsenkortin omaavia!? Kehoittaisin Kaemon herroja jatkossa seikkailemaan rohkeasti omien seurakuntarajojensa ulkopuolella. Sielä ne isoimmat kalansaaliit odottavat. Sanon tämän kunnioituksella, sillä tämäkin levy ansaitsee tulla havaituksi oman ”genrensä” ulkopuolella. Erittäin toimivaa soitantaa ja tarttuvia lyriikoita.

(Julkaistu Kaemoa lukuunottamatta HangUp -magazinessa)

Reviews’09: Alkudancehallia

3

82% Barrington Levy – Englishman (Greensleeves 1979) Barrington Levylla on ääni, jossa tiivistyi 80-luvun alun dancehallin intensiivinen tunnelma. Samanaikaisesti Roots Radicsin jämäkät rytmit jyräsivät tansseissa ja olivat nostamassa comboa Channel Onen ykköshousebändiksi – ohi Slyn & Robbien. Tämä kaikki tapahtui tuottaja Henry ”Junjo” Lawesin valvovan silmien alla. Monien mielestä Junjo oli vain kokaa vetävä nisti, todellisen tuottajavastuun levätessä basisti Errol ”Flabba” Holtin harteilla. Oli miten oli – kunnon musiikkia he saivat aikaiseksi. Junjolla oli myös suhteita briteissä aloittelevaan Greensleevesiin, josta oli nopeasti tuleva euroopan tärkein uuden musiikin import-label. Tämä vuonna 1979 julkaistu Englishman on näiden osiensa ensimmäisiä fuusioitumia; ei ehkä vielä musiikillisesti kaikkein kirkkain, mutta silti merkittävä kappale jamaikalaisen musiikin historiaa.

91% The Meditations: No More Friend (Greensleeves 1983) Ansel Cridland, Danny Clarke ja Winston Watson (eli Meditations) osaavat laulaa – jopa siinä määrin, että melkoisena tuff gongina tunnettu Robert Nesta Marleykin kelpuutti heidät vetelemään stemmoja Rastaman Live Upiin. Nyt ekstrakappaleineen uudelleenjulkaisuna päivänvalonsa saanut No More Friend oli vuonna 1983 lauluyhtyereggaen viimeisiä todellisia taidonilmaisuja. Toki Black Uhuru, Viceroys ja mm. Mighty Diamonds jatkoivat vielä tovin konerytmeihin laulaen, mutta tyylin kulta-aika oli auttamattomasti ohi. Taitavien harmonioidensa lisäksi levy on ennen kaikkea Soldgien maukkaan miksauksen taidonnäyte. Rytmeistä kiinnostuneille kehotan hankkimaan kuuntelukokemuksen rikastuttamiseksi vielä Freddie McGregorin Big Shipin sekä Scientistin Encounters Pac-Manin. Näiltä kaikilta julkaisulta löytyy nimittäin eräs vähän kierrätetty slovarirytmihelmi ’Talk of the town”, jonka soisi näin revival-aikoina uudelleenlöydettävän.

89% Hugh Mundell – Mundell (Greensleeves 1982) Augustus Pablon varjeluksessa vuonna 1978 tehty Mundellin ’Africa Must Be Free By 1983’ on rastareggaen kilometripylväs. Profetian toteutumattomuudesta huolimatta se ikuisti esittäjänsä 70-lukulaisen rootsin ikonostaasiin. Vuonna 1982 Mundell, vuotta ennen varhaista kuolemaansa teki Junjon kanssa tämän levyllisen rootsteemoin ladattua dancehallia. Konsepti oli varsin toimiva. Olihan sitä onnistuneesti kokeiltu jo edellisenä vuonna Wailing Soulsin ’Fire House Rockilla’. Siinä missä varhaisilla rootslevyillä saattoi olla vaarana ryppyotsainen asiaankeskittyminen – dancehallimpi ilmaisu toivat palettiin kiinnostavaa orgaanisuutta. Merkittävän työpanoksensa levyllä antavat sydämensä kyllyydestä puhaltavat David ”Deadly Headly” Bennett ja Ronald ”Nambo” Robinson. Väistämättä tuosta fonista tulee mieleen, että voisiko Judah Eskender Tafarin Jah Light -singlen arvoituksellinen fonisti sittenkin olla tämä Bennett.

(Julkaistu edesmenneessä Basso-lehdessä loppuvuodessa 2009)

Reviews’09: Kandidaatti & The Capital Beat

kandidaatti copy

87% Kandidaatti: KandidaattiLP (RemuRecords 2009) Jyväskyläläinen, viime vuosituhannen lopun Laulurastas-possé on osoittautumassa samanlaiseksi alkuvaikuttajaksi monelle nyky-suomi-reggaeyrittäjälle kuin pääkaupunkiseudun Soul Captain Band/Komposti.  Kollektiivin riveistä aiemmin nousseiden Puppa J:n ja Profeetan jälkeen julkaisuvuorossa on Kandidaatin (Antto Wirman) esikoinen. Jaakko ”Blackpeople” Huotarin miksaamasta – räppiä, toustausta ja jamaikalaisia biittejä urbaanisti yhdistelevistä aineksista kasvaa hivenen ristiriitainen kuuntelukokemus.  Sanoituspuolella löytyy hyvinkin onnistuneita hahmotuksia kuten Matti ja Vanhemmat poissa, mutta rakkauslauluissa sorrutaan ajoittain kuluneisiin latteuksiin. Vokaaleissa paljon käytetty autotune-efekti toimii periaatteessa hyvin – toisaalta kuitenkin kuulostaa kuin ne olisi tehty liiaksi tehdasasetuksin. Vokaalien osalta kappaleet ovat muutenkin paikoin demon oloisia.

Hätäisyyden tunnusta huolimatta, tästä levystä ei voi olla pitämättä. Kaikella on paikkansa – jopa latteuksilla, kun ne toimivat. Ja niitähän populaarimusiikin historia on täynnään; erittäin toimivia latteuksia.

82% The Capital Beat: A Greater Fire (Stupido Records 2009) Suomen virallisella listallakin hyvin pärjännyt The Capital Beat soittaa pääosin skaata; väliin vaihdetaan rock steady- ja reggae-vaihdetta silmään sekä maustetaan menoa sovituksellisin lainoin muualta karibialaisesta sävelaarteistosta.

Ska on hämäävän suoraviivaista musiikkia: kunhan poljennassa on energiaa niin musiikiillisiin yksityiskohtiin ei esim. livenä tule kiinnittäneeksi huomiota. Siksipä studiolevyt ovat muodostuneet monen yhtyeen koetinkiveksi.

Esikoisellaan Capital Beatin jannut osoittavat, että virtaa piisaa ja genren olevan muutenkin olevan hanskassa. Hyvällä sykkeellä soitettujen rytmien päälle rakennettu soitannollinen moni-ilmeisyys pitää kokonaisuuden elävänä. Puhallinosuudet ovat kauttaaltaan upeasti soitettuja ja niissä on koukkua; välistä olen tunnistavinani viitteitä klassikoihin, kuten Rockfort Rock, Shank-I-Shek ja Feel Like Jumping. Myös taustalaulut ovat hyvällä maulla toteutettuja.

Levyn äänitetyksestä ja miksauksesta vastaava  Petri Majuri on saanut bändin  rockaamaan hyvin, rumpufilleihin tosin olisin toivonut aggressiivisempaa kolistelua; myöskin laulajan tavassa tavoitella patwaata on jotain minua häiritsevää. Anteeksi.

(Julkaistu edesmenneessä Basso-lehdessä loppuvuodessa 2009)

Post Navigation