Blogi Petri Aarnio

+358 (0)50 364 7067 | petri.aarnio@gmail.com

Archive for the category “Musajuttua”

PUPPA J – TUHLAAJAPOJAN PALUU

lasitimanttei

Suomi on pohjoismaiden joukossa vähän kuin Jamaika Karibialla. Kumpainenkin on oppinut tulemaan toimeen maanosankokoisten liittovaltioiden etupiirissä. Alkumetreillä tuoreiden valtioiden (Suomi 1917, Jamaika 1962) itsenäisyyskehitykselle oli tyypillistä intensiivinen eriytymisprosessi kolonialismin vaikutuksista. Koska itsenäisyyden synty ei kuitenkaan ole mikään kulttuurinen nollapiste, sanat ’alkuperäinen’ ja ’oikea’ ovat kulttuuritekojen arvioimisessa hankalalia. Useimmin reggaessa näillä sanoilla viitataan keinuvaan onedrop -soitantaan, jota tuetaan raamattuaiheisin hippilyriikoin. Tämä on eräs reggaen kätevimmistä megatrendeistä. Jopa niin kätevä, että valkoinen journalismi sorvasi 70/80-luvuilla otsikoita siihen kuin tilattuna; konseptiin kuuluu puhe messiaista, profeetoista ja prinsseistä.

Jamaika on kuitenkin tätä trendiä laajempi risteyspaikka, jossa kaljupäilläkin on lupa pomppia. Saaren musiikilliseen rikkauteen kuuluu tyylien laaja kirjo sekä positiivisia osumia yliampuva tyylitajuttomuus. Siellä  näennäistyperät musiikilliset, instrumentaaliset ja lyyriset jipot kääntyvät elämää suuremmaksi viihteeksi. Otetaan esimerkeiksi vaikkapa konerytmit tai homojentappolyriikat. Kaikki käy – koska osien summa on silkkaa nerokkuutta!

Juuri traditioiden monimuotoisuutta on 2000-luvun suomireggaessa hyödynnetty erityisen taiten; suunta on ollut yleisestä yksityiseen. Kaikki alkoi Soul Captain Bandin tiedostavuutena, vaihtuen yksittäisten artistien parisuhdetilanteiden kuvauksiksi. Suuren yleisön marmattaessa, ettei tämä ole sitä oikeata. 

Vertasin Puppa Jiitä (Bassolehti 4/2009) ’Oi aikoja’ -albumin kohdalla hiomattomaan timanttiin. Nyt turhat tyhjät on hioutuneet pois. Jäljellä on kivenkovien lyriikkojen ja mieleenjäävien sävelmien tiivistymä. Ja mikä parasta – tämä levy tulee juuri kun suuriyleisö on ollut kääntämässä selkänsä valtavirtaan kurkottavalle suomireggaelle.

Reggaejournalismin traditioita seuraillen kuvaisin tuhlaajapojan palanneen Liljan loiston, Jätkäjätkien ja Laulurastaan re-unionin jälkeen takaisin kotio. Lyyrisempänä, herkempänä ja vahvempana!

TAMPEREELLA 10.10.2014 PETRI AARNIO

Mainokset

Jamaicamusa -1-

Jamaikalaisella musiikilla tarkoitetaan pääosin saaren itsenäisyyden ajan kolmea perättäistä musiikkityyliä, joita ovat nopeatempoinen ska n.1962-, hitaampi rocksteady n.1966- sekä reggae n.1968-. Näiden suuntausten lisäksi Jamaikassa elää voimakkaasti myös muunlaisia musiikkisuuntauksia kuten soca ja saaren calypso-musiikin vastine mento, jotka ovat antaneet vaikutteita reggaeseen ja päinvastoin. Reggaen sisältä on tunnistettavissa useita kertautuvia ja muuntuvia alagenrejä. Näistä tunnetuimpia on Bob Marleyn edustama rootsreggae n. 1970- sekä hedonistisempi dancehall n. 1979-. Dancehallilla tarkoitetaan pääsääntöisesti joko 1970-luvun lopulla alkanutta, kiertävien ulkoilmatanssien eli soundsysteemien nostamaa suuntausta tai sitten laajempaa eri tyylien taustalla vaikuttavaa musiikkikulttuurista mekanismia.

ban1

”There has never been a time when reggae wasn’t dancehall music. The soundsystem has been the engine that powered the music along through all the years of its development. Soundsystems emerged in the ghettos and provided a much needed form of affordable, accessible entertainment for the young and old. Most families couldn´t afford record players and the radio certainly wasn´t playing the hardcore r&b that was popular. People wanted to hear Fats Domino, Joe Turner, and Smiley Lewis. Only soundsystems had that kind of record”. (Lesser. 2008)

1960-luvun lopun 2-raitatekniikalla äänitettyjä kappaleita ryhdyttiin seuraavalla vuosikymmenellä kokeilumielessä muokata; mm. mykistämällä vokaaliraitaa. Näin saadun version suosiota haluttiin mitata tansseissa ja se prässättiin vokaalilevyn kääntöpuolelle ja sille annettiin nimi version. Nämä versiot mahdollistivat improvisoidun huutelun, paljaan riddimin – rytmin tahtiin.

”Thus began the process of altering earlier recordings by separating the instrumental (known as the riddim) from the vocal tracks to form a new record – the ”cut-n-mix” technique, that current dancehall and hip-hop made famous.” (Stoltzoff, 2000)

1970-luvun puolivälin studiotekniikan kehityksen myötä versiota aloitettiin muokata voimakkaammin ja käsite laajeni populäärimmäksi dubiksi. Dubmiksauksen kehittäjänä pidetään yleensä King Tubbya. Version ja dubin kehitys tapahtui käsikädessä toisen merkittävän innovaation, nimittäin dj- eli tousterimusiikin synnyn kanssa. Eräs ensimmäisistä toustaajista oli U Roy.

”Tubby’s just a bang to U Roy. U Roy come in and say, ”Part two, another version” on ”Too Proud To Beg” with Slim Smith, a so the name version come in. When it start, you hear Slim Smith start to sing and then you hear the voice gone! Then you hear him come in again, any you hear U Roy talk, ”Love the life you live and live the life you love, here come the brother Slim Smith again, tell them”, and a man say, ”Boy, Tubbys have amplifier that can take out the voice and play pure rhyhm”. Little did them know that’s how the dub make out. There goes version now, and everybody wants it ”pon them record”.” (Katz 2003)

Riddim käännetään toisinaan rytmiksi. Rytmin käsite epäsuorasti viittaa kuitenkin tempoon, jota riddimillä ei ole. Useimmiten riddim viittaa basson kulkuun. Eri vuosikymmeninä eri kokoonpanot ovat versioineet samaa bassokuviota, mutta muuttaneet esim. rumpusovitusta aikakauden tyylin mukaisesti. Basson lisäksi riddimiin kuuluu muitakin melodisia elementtejä, kuten torvi- ja urkuteemoja, joita myöhemmissä versioissa on voitu soittaa muilla instrumenteilla, esim. alkuperäisen rytmin torviteema on myöhemmässä versiossa voitu soittaa kitaralla tai uruilla. Joskus melodisia elementtejä on lisätty, toisinaan taas vähennetty. Dancehallin myötä riddimistä tuli niin keskeinen asia että yhä useampi jamaikalainen tuottaja alkoi hyödyntää vanhoja riddimeitä. Koska Jamaikassa ei ollut tekijänoikeuksia valvovaa järjestelmää, saaren musiikissa on aina kierrätetty kuulunut hyvin suoria lainauksia saaren kappaleista kuin muistakin musiikkitraditioista. Riddimit ovat vain yksi osaa kierrätystä.

ban2

Tietokannasta kaapattu kuva 1967 tehdyn Real Rock -nimisen riddimin listatuista versioista. Kaappauskuvassa vasta aakkosjärjestyksen 30 ensimmäistä versiota. Yhteensä tietokanta listaa yli 1000 versiota kyseiseen riddimiin (www.jamrid.com 20.4.2011).

LÄHTEET
Aarnio, P & Vuorinen, P. (toim.). 2008. Cool Runnings 1980-85. Reggaeta pintaa syvemmältä. Helsinki: fi-reggae, ry
Ahonen, E. 2008. Itsetehdyn kokoelma CD:n esittelyteksti.
Bradley, L. 2000. Bass culture. When reggae was king. London: Viking
Burgess, R. 2001. The art of music production. London: Omnibuss Press
Gibson, D. & Curtis M. 2005. The art of producing. How to produce an audio project. Boston: Thomson Course Technology.
Katz, D. 2003. Solid foundation. An oral history of reggae. London: Bloomsbury Publishing Plc.
Kosmos, K. 2002. Natty congo bongo. Juurijuttuja jamaikalta. Jyväskylä: Like
Lesser, B. 2008. Dancehall. The rise of Jamaican dancehall culture. London: Soul Jazz Records
Stolzoff, N. 2000. Wake the town and tell the people. Dancehall culture in Jamaica. Durham and London: Duke University Press
Virtual statistics Verkko sivu http://www.stat.fi/virsta/tkeruu/04/03/ katsottu 1.5.2011

Musajuttua 2 – Musiikkipitoinen totuusansa

logot

TV-kanavia kiinnostavat yksinkertaistetut tarinat kuten Idols tai tämä tuore The Voice of Finland. Vaikka ohjelmissa on runsaasti eroja, molempien suhde musiikin tekemiseen on harhauttava. Katsojille näytetään hauraita lahjakkuuksia ja osaavia, sanavalmiita tuomareita, jotka karkeudessaankin ovat osaavia. Törkeydessään nämä jonenikulat muka-symboloivat musiikkibisneksen raakuutta, vaikka tämä raakuus on vain kyseisen tuomarin raakuutta. Sitten raakuus astuu töllöstä ja jatkuu internetissä ja iltapäivälehdissä erilaisina raportteina. Jokainen tuntuu osallistuvan karnevalistiseen draamaan; huuma ja osallistumisen intensiteetti pitää katsojat kanavilla. Henkisten romahdusten näyttäminen eli julkinen nolaaminen on koukuttavaa, mutta osaavan artistikarriäärin rakentamisen kanssa sillä ei ole mitään tekemistä.

– Kilpailijahan laittaa nimensä vaikka minkälaiseen sopimuspaperin, koska kuvittelee laulajan uran olevan glamouria, kommentoi alalla pitkään toiminut levy-yhtiön edustaja. Sopimusajat ovat hänen mukaansa useampia vuosia ja niistä on mahdoton irrottautua. Levy-yhtiö, joka on kanavatuotannoissa mukana sanelee koska ja mitä julkaistaan; inhimillisempi sopimuskäytänne on että kumpikin osapuoli ymmärtää mihin ryhtyy.

Suomessa tehdyn musiikin perusongelma on ylipäätäin potentiaalisten ostajien vähyys; televisiokanavien sukkuloijia vastaavasti on paljon enemmän. Musiikkikilpailujen takana on piilotettuna erilaisia media-konsepteja, jotka ovat bisnestä. Konseptoinnin iso harha on että sen luullaan takaavan rahankiertämisen. Konsepteihin sisältyy paljon alojen historiallista tietoa, mutta perustuvat kuitenkin valtavirta-ajatteluun; eli jo kertaalleen tehtyyn. Valtavirta musiikissa ja kanavilla on kuin lehdistön Valitut Palat tai normaalin käsite filosofiassa. Se on varma nakki, joka käteen työnnettynä tuntuu kertaalleen syödyltä. Siksi konsepteja jalostetaan.

Samanaikaisesti musiikkikilpailujen suosio kertoo hämmentävästikin musiikin sekä visuaalisesta että draamallisesta kiinnostavuudesta aikana jolloin levyt eivät enää myy.

Vaikka puhdasoppiset genrerajat ovat musiikissa 2000-luvulla sekoittuneet, on musiikissa katu-uskottavuudella perinteisesti ollut suuri merkitys. Iskelmä-laulaja ei laula rockia tai rappia. Uskottavuus luo artistin ja levyn kohdalla ostamisen helppoutta. Musiikkikilpailuja ei mielletä katu-uskottaviksi. Siksi kilpailussa menestyvien on tehtävä nopea pesäero suhteessa kilpailuun. Idolsin historian valossa juuri ne kilpailijat näyttäisivät säilyvän, jotka pystyvät karistamaan voittoa seuraavan epäonnistumisen viitan harteiltaan rakentamalla katu-uskottavat musiikilliset juuret.

Ovatko kilpailut siis hyviä – pahoja vai enemmän pahoja? Musiikkikuviossa on aina järjestetty kilpailuja, ennen ne olivat vain pienempiä huvipuistokoitoksia. Mainitsemiani musiikkikilpailuja vaivaa suuruudenhulluus. Hulluus on samanhenkistä kuin esim. hi-tech-välineiden myynnissä: Molempien kohdalla markkinointitiimi aloittaa aggressiivisen kamppanjoinnin jo ennen kuin tuote on valmis. Artisteja ei kuitenkaan voi myydä kuin kännykköjen käyttöliittymiä – verkosta imuroitavin päivityksin.

Muusikot ja laulajat ovat eri asia kuin kanaville tuotettujen ohjelmien mediakonseptit. Musiikille on välttämätöntä että tekijät saavat tilaa kasvaa ja kehittyä. Mainitsemissani kilpailuissa tämä kehitys pyritään ohjelmaformaatin kannalta puristamaan yhteen tuotantokauteen.

Vanhastaan kilpailu oli mukana luonnollisesti musiikkibisneksen eri vaiheissa eikä siinä kilpailutettu kahta laulajaa toisiinsa vertaamalla. Asiansa osaavissa levy-yhtiöissä uskotaankin artisteihin ja pystytään katsomaan horisonttiin, että vasta se tuloillaan olevalta levyltä sopii odottaa kypsyyttä ja ehkä jopa myyvyyttä. Monesti tähän kehitykseen liittyy näkymätön, tuottajien ja muiden yhteistyökumppaneiden etsiminen.

Musiikin teossa onkin pitkälti kyse palapelin oikeiden nappuloiden löytymisestä ja homman sujumisesta hyvässä hengessä.

 (Julkaistu osittain Aamulehden Näkökulma -sarjassa keväällä 2012.)

Musajuttua 1 – Reinolla Jamaika taskussa

rein

Kansi Outi Kallio & Johanna Taskinen

Rauhattomuus on aliarvostettua, koska silläkin pääsee juurille. Näin osoittaa näyttelijä-laulaja Reino Nordin uudella Kohti Huomista -levyllään. Nordinille duracell-pupukin on hidas! Samaan aikaan kun hän on suomalaisen elokuvateollisuuden kävelevä inhokki, hän julkimoi parisuhdettaan maaliskuun Menaisissa ja sitten hän tekee juurimusiikkia; haastattelun kuluessa vilahtelee myös jokin omakotitalon rakennusprojekti sivulaiseissa. Tarkemmin musiikin ja näyttelemisen yhteydestä kysyessäni – hän vakuuttaa niiden tulevan yhdestä ytimestä.

– Niissä on paljon samaa – rytmi, ajoitus, dramaturgia ja tunnelma, jotka pitää saada välittymään. Kaikki ne on mun eri puolia, laulaja tiivistää. – En osaa sanoa miksi Suomielokuvan casting sijoittaa mut aina pahiksen rooliin, ehkä pahiksen rooli vaatii karaktääriä ja rohkeutta, jota mussa on – Nordin heittää.

Luonteen lisäksi Nordinilla on taianomainen kyky loihtia ilmasta lyhyitä toimivia säepareja. Hänellä on Jamaika taskussa. Kokonaisen biisi kaikkine osineen on tähän mennessä ollut kynnys. Nyt kuitenkin ilmassa leijuvat sanaset ovat löytäneet paikkansa ja tuloksena on rohean polyrytminen ja soinniltaan rohkeakin whakkabeat-soundiksi nimetty äänimaisema. Laulujen aiheet ovat tyypillisiä soul aiheita rakkaudesta, elämän ytimestä, mutta Nordinin säemasiina on onnistunut jalostamaan niinkin kulutetuista teemoista oikeita kappaleita.

Kohti huomista levyä on demoteltu rauhassa useamman vuoden ajan, aina edellisen levyn julkaisusta lähtien. Tuotantovastuu on siirtänyt Bommitommi Tikkaselta Nordinille itselleen ja Henrik Suhoselle; heidät tunnetaan myös Bongo Rock -nimisenä reggaekollektiivina. Nordin myös vastaa useimpien biisien soitosta; torvet toki on muiden puhaltamat. ”En mä näitä tehdessä kelaillut genrejä tai radiosoittoon sopivaa miksausta; etenin biisi kerrallaan sovittaen siihen tarvittavaa orkestraatiota ja fiilistä hakien; Henrik toimi tuotannollisena sparraajana mulle; kuunteli ja kommentoi. Yhdessä funtsittiin mitä biisit tarvitsee toimiakseen; yksi tuttu tarjoilija kävi vetäsemässä kitaran, heh”.

Moni artisti sanoo tekevänsä musiikkia välittämättä genreluokitteluista; niin Nordinikin. Parhaimmillaan tämä lause tarkoittaa sisäistynyttä musiikkityylien osaamista ja jalostumista toisiin. Juuri tästä Nordinin kohdalla on kyse. Nordinin uutukaisesta on helpostikin kuultavissa erilaisia vaikutteita viimeisten 40-vuoden ajalta. Nordinin ulkoinen habitus on smooth ja hänen musiikissa haisee 70-luku. Mutta uskaltaisin väittää etteivät ne ole päälle liimattua flirttiä vintagetyylien kanssa, vaan soivat Nordinin sisältä. Hän mainitsee vaikuttimikseen mm. J.J. Calen, Alton Ellisin, Cornell Campbellin ja laajemmin Jamaikalaisen Studio One -levymerkin tuotosten.

Mutta onko Suomi liian ahdasmielinen maa Nordinin tapaiselle monilahjakkuudelle? Muistatteko Vesku Loirin, joka Uunoilun välissä tulkitsi Eino Leinoa ja oli Rauta-ajan Seppä Ilmarinen? Nordininkin kohdalla helposti häntä erehtyy pitämään Hymypoika ja Game Over -elokuvien viheliäisenä ihmispetturina.

– Kyllähän moni mun päälle syleksii, ja kyllä mä siitä pahotan mieleni, mulle nämä kuitenkin on semmosta balanssin hakemista, musassa on joka tapauksessa niin paljon rennommat kuviot kuin elokuvassa.

 (Julkaistu osittain Aamulehden Valo liitteessä keväällä 2012.)

Post Navigation