Blogi Petri Aarnio

+358 (0)50 364 7067 | petri.aarnio@gmail.com

Archive for the category “Jamaicamusa”

PUPPA J – TUHLAAJAPOJAN PALUU

lasitimanttei

Suomi on pohjoismaiden joukossa vähän kuin Jamaika Karibialla. Kumpainenkin on oppinut tulemaan toimeen maanosankokoisten liittovaltioiden etupiirissä. Alkumetreillä tuoreiden valtioiden (Suomi 1917, Jamaika 1962) itsenäisyyskehitykselle oli tyypillistä intensiivinen eriytymisprosessi kolonialismin vaikutuksista. Koska itsenäisyyden synty ei kuitenkaan ole mikään kulttuurinen nollapiste, sanat ’alkuperäinen’ ja ’oikea’ ovat kulttuuritekojen arvioimisessa hankalalia. Useimmin reggaessa näillä sanoilla viitataan keinuvaan onedrop -soitantaan, jota tuetaan raamattuaiheisin hippilyriikoin. Tämä on eräs reggaen kätevimmistä megatrendeistä. Jopa niin kätevä, että valkoinen journalismi sorvasi 70/80-luvuilla otsikoita siihen kuin tilattuna; konseptiin kuuluu puhe messiaista, profeetoista ja prinsseistä.

Jamaika on kuitenkin tätä trendiä laajempi risteyspaikka, jossa kaljupäilläkin on lupa pomppia. Saaren musiikilliseen rikkauteen kuuluu tyylien laaja kirjo sekä positiivisia osumia yliampuva tyylitajuttomuus. Siellä  näennäistyperät musiikilliset, instrumentaaliset ja lyyriset jipot kääntyvät elämää suuremmaksi viihteeksi. Otetaan esimerkeiksi vaikkapa konerytmit tai homojentappolyriikat. Kaikki käy – koska osien summa on silkkaa nerokkuutta!

Juuri traditioiden monimuotoisuutta on 2000-luvun suomireggaessa hyödynnetty erityisen taiten; suunta on ollut yleisestä yksityiseen. Kaikki alkoi Soul Captain Bandin tiedostavuutena, vaihtuen yksittäisten artistien parisuhdetilanteiden kuvauksiksi. Suuren yleisön marmattaessa, ettei tämä ole sitä oikeata. 

Vertasin Puppa Jiitä (Bassolehti 4/2009) ’Oi aikoja’ -albumin kohdalla hiomattomaan timanttiin. Nyt turhat tyhjät on hioutuneet pois. Jäljellä on kivenkovien lyriikkojen ja mieleenjäävien sävelmien tiivistymä. Ja mikä parasta – tämä levy tulee juuri kun suuriyleisö on ollut kääntämässä selkänsä valtavirtaan kurkottavalle suomireggaelle.

Reggaejournalismin traditioita seuraillen kuvaisin tuhlaajapojan palanneen Liljan loiston, Jätkäjätkien ja Laulurastaan re-unionin jälkeen takaisin kotio. Lyyrisempänä, herkempänä ja vahvempana!

TAMPEREELLA 10.10.2014 PETRI AARNIO

Mainokset

BRAND NEW IHANUUS 28.3.2014

JP_bni_digi

Jukka Poika julkaisee 21.3. singlen ”Brand new ihanuus” tulevalta albumiltaan.

”Tehtyäni pari albumia ja liudan hittejä vakiintuneen yhteistyökumppanini, tuottaja Bommitommin kanssa, tunsin yht’äkkiä suuren huvituksen tehdä ”jotain muuta”. Olen aina ollut hiukan levoton taiteellisessa mielessä ja osa minusta pelkää paikoilleni jämähtämistä. Päätin siis ottaa rohkeutta vaativan askeleen ja tuottaa seuraavan levyni itse. Olen aiemminkin ollut tuottajan roolissa, ja samanaikaisesti laulajanurani kehittyessä olen kehitellyt omaa näkemystäni biisin- ja levynteon kokonaisuudesta.”

Levyn kappaleet tulevat olemaan tavallaan tuttua Jukka Poikaa, mutta ideana on myös sekoittaa pakkaa tekemällä hiukan erilaisia ratkaisuja sovitusten ja soundimaailman suhteen. Laulujen aiheet ja tunnelmat tulevat vaihtelemaan laidasta laitaan, ehkä enemmän kuin aiemmilla levyillä, ja mukana on myös annos usein kyseltyä ”vanhaa Jukkaa”. Levyn julkaisuajankohdaksi on kaavailtu alkukesää 2014.

Ensimmäiseksi julkaistava single ”Brand new ihanuus” on maanläheinen kestävän ja kehittyvän parisuhteen ylistyslaulu. Se osuu juuri sopivassa kulmassa näihin käsillä oleviin päiviin ja eritoten aamuihin, saammehan jälleen heräillä luonnonvaloon ja nauttia yhdessä kevään hehkusta.

Lisätiedot: Kari Hynninen / Suomen Musiikki 040 824 3915 khykari@gmail.com

Studio One pt.1 – Varhaista labelraaputtelua

STUDIO1_DoddStudio60's-1 copy

Clement Seymour Dodd alias Coxsone kuoli 5. päivä maaliskuuta 2004 kunnioitettuna ihmisenä. Vain neljä päivää aiemmin hän oli saapunut 20-vuotisesta majapaikastaan New Yorkin Bronxista Jamaikalle Kingstoniin. Tällöin Brentford Road nimettiin juhlallisesti Studio One Boulevardiksi. Jamaikalta Coxsone oli lähtenyt 80-luvulla väkivaltaistuneen ilmanalan vuoksi. Kaikesta päätellen elämä oli nyt tullut valmiiksi ja hän jätti maisen tomumajansa pitkäaikaisten työystäviensä Jennifer Laran ja Bunny Brownin ympäröimänä.

On vaikeata arvioida, millaista Jamaikan musiikkielämä olisi ilman Coxsonea. Ainakin se olisi vielä pahemmin retuperällä. Vaikka Coxonea syytettiin usein siitä, ettei hän maksanut royalteja artisteille, on varmaa, että juuri hänen onnistui luoda järjestelmä, joka tuotti säännöllisesti levyjä Jamaikan hyvin pienille markkinoille. Tämä tapahtui vieläpä aikana, jolloin pelkkä levysoitinkin oli saarelaisille harvinaista keskiluokkaista ylellisyyttä. Levyt taas olivat vain parin kolmen kappaleen asetaattipainoksia oman soundsysteemin käyttöön. Ajatus, että levyjä voisi myydä  bisneksenä, on varmasti kuulostanut tuolloin yltiöpäiseltä höpötykseltä.

Sittemmin kuluneiden 40 vuoden aikana – alkaen vuodesta 1956, jolloin levy-yhtiö Studio 1 virallisesti perustettiin – Coxsone ehti tuottaa arviolta yli 4000 erilaista artikkelia: seiska-, kymppi- ja kaksitoistatuumaisia sinkkuja, LP:itä sekä myöhemmin myös CD:itä.

kansia

Alku. Ymmärtääkseen Coxsonen merkityksen täytyy mennä juurille. 40-50-luvun Jamaikalla soi kaikkialla New Orleansin ja Miamin radiokanavien lähettämä boogie woogie ja myöhemmin R&B. Marvin & Johnny, Shirley & Lee, Amos Milburn sekä valkoiset kantritähdet, kuten Hank Williams ja Jim Reeves, olivat päivän sana. Coxsonella oli lisäksi takataskussaan vanha jazzharrastuksensa. Lionel Hamptonin, Billy Eckstinen, Louis Jordanin ja Ella Fitzgeraldin vitaalit tulkinnat olivat purreet häneen jo aiemmin. Levyjen omistaminen saarella kuitenkin oli harvain herkkua. Rahaa ei ollut silloinkaan, ei elämiseen saati harrastuksiin. Ainoa mitä illalla saattoi tehdä, oli käydä tansseissa soundsysteemi -yrittäjien luona.

Jamaikalaisessa trooppisessa ilmastossa kokoontumispaikat ovat aina olleet ulkosalla, mikä asetti haasteita 50-lukulaiselle äänentoistolle. Ulkona käytettävien kovaäänisten piti olla isompia kuin sisällä olevien, ja alapäätä musiikissa oli oltava. Floridan ja Amerikan puuvillapelloilla töissä käyneiden jamaikalaisten mukana Jamaikalle alettiin saada riittävän isoja kovaäänisiä. Vaikka vasta 1980-luvun dance hall toi soundsysteemi -toiminnan laajemmalti esille, koko jamaikalainen musiikkikulttuuri on kuitenkin aina perustunut soundeissa käymiselle.

Alkuaikojen soundioperoijista suurimpia olivat ensin Tom The Great Sebastian, sitten Prince Buster ja Duke Reid The Trojan sekä nyt myös Sir Coxsone Downbeat, joka vuonna 1954 käynnisti viiden yhtäaikaisen soundiyksikkönsä toiminnan. Jossakin vaiheessa 50-lukua soundit alkoivat mitellä keskenään soundiclasheissa. Verisintä – tai leikkisintä (hieman kertojasta riippuen) – skaba oli Reidin ja Coxsonen välillä Biisien nimet olivat ehdottomia liikesalaisuuksia, joita salattiin mm. raaputtamalla etiketeistä alkuperäisten esittäjien nimet ja korvaamalla ne omilla peitenimillä, kuten esim. muuntamalla saksofonisti Willis Jacksonin ’Lator For The Gator’ kappale ’Coxsone Hopiksi’.

Ska – Jamaikan jazz. Mantereella 50-luvulla villinnyt rock’n’roll ei saavuttanut saarelaisten suosiota. Niinpä siellä tuli tarve tehdä omaa musiikkia. Radioasemilla, kuten RJR:llä ja JBC:llä oli äänitetty Jamaikan ensimmäiset omat R&B-kokeilut. Ensimmäinen täyden palvelun talo, josta löytyi niin äänitys- kuin prässäysyksikkökin oli v. 1954 perustettu valkoihoisen Ken Khourin johtama Federalin studio. Sinne myös Coxsone kyyditsi ensimmäiset suojattinsa, kuten Noel ’Zoot’ Simsin ja Arthur ’Bunny’ Robinsonin. Tuolta ajalta peräisin oleva Alton Ellisin ’Muriel’ on vahva näyttö jamaikalla tehdystä R&B:stä. Ilmeisesti v. 1956 äänitetystä, mutta vasta muutaman vuoden päästä julkaistusta Theophilus Beckfordin ’Easy Snappinista’ oli rytmisesti tuleva uuden musiikin kulmakivi; tansseissa juuri se niitti kansaa.

Jamaika irtosi emämaastaan Iso-Britanniasta vuonna 1962. Itsenäisyyttä alettiin saarella puuhata monin kulttuurisin symbolein. Yksi näkyvimmistä oli musiikki. Ja niin kuin aina, Jamaikalla erottuminen vallitsevasta tehtiin vanhoja asioita lainaamalla ja näitä epäortodoksesti yhdistelemällä. Sisältö ja rakenteet tulivat suosituista R&B:stä, boogie woogiesta tai jazzista, ja rytmiikaksi kehitettiin erikoinen takapotkullinen musiikkityyli – ska.

Vuonna 1963 Coxsone perusti Jamaican Recording and Publishing Studionsa 13 Brenford Roadille.  Studio Onesta tuli tuotantofirman päämerkki, mutta levyjä alkoi ilmestyä myös useilla eri alamerkeillä. http://www.downbeat-special.co.uk/labels.html

Muusikkoja saarella koulittiin pääosin Sister Ignatiuksen johtamassa Alpha Boy Schoolissa, joka oli vähäosaisten poikien katolinen sisäoppilaitos. Sen musikaaliset ihanteet lepäsivät 40-50-lukujen jazzissa, ja tulokset olivat sen mukaiset. Esimerkiksi ska-ajan superryhmittymän the Skatalitesin yhdestätoista jäsenestä neljä – Tommy McCook, Johnny ’Dizzy’ Moore, Lester Sterling ja kansainvälisestikin tunnustettu Don Drummond – olivat kaikki koulun kasvatteja. Coxsone ja Sister Ignatius olivat läheisiä tuttuja ja lahjakkuuksien välittäminen koulunpenkiltä orastavan musiikkiteollisuuden tarpeisiin oli näin ollen luonnollinen prosessi.

Jamaikassa oli aina 30-luvulta lähtien ollut voimakkaat perinteet jazzsoitantaan. Paikalliset lahjakkuudet, joiden esikuvina olivat Count Basie, Tommy Dorsey, Stan Kenton ja Glen Miller, esittelivät big band -taitojaan paikallisissa hotellien yökerhoissa. Eräs heistä oli multi-instrumentalisti Eric Dean, jonka orkesterista mm. edellä mainittu Don Drummond sekä kitaristi Jah Jerry löysivät varhaiset työpaikkansa.

Skatalites muotoutui vuoden 1963 tienoilla. Se oli alusta asti liitoksistaan pullisteleva ja irvistelevä kokoonpano, ei mikään yhteen hitsautunut combo. Syynä olivat bändin jäsenten egoilut ja mielenterveysongelmat. Jo pelkästään koko yhtyeen saaminen keikalle yhtä aikaa oli työlästä – aina joku puuttui. Nimeksi piti ensin tulla The Satellites neuvostoliittolaisen onnistuneen avaruusprojektin mukaan, mutta silloin yhdellä bandleadereista, Tommy McCookilla välähti: ”Ei, nimen pitää olla The Skatalites”.

Skatalitesista tuli vaihtuvin kokoonpanoin skan kulta-ajan houseband niin Coxsonella kuin muillakin saaren aloittelevilla levytuottajilla kuten Duke Reidillä ja Justin Yapilla. Sen virtuoosimainen soitanta rytmitti useimpien aikansa tähtiartistin laulantaa, kuten esim. Maytalsin, Wailersin, Clarendoniansin, Gayladsin, Lord Creatorin, nuoren Delroy Wilsonin tai vaikkapa mahtiäänisen Jackie Opelin.

Yhtyeen itsensä ja Don Drummondin nimissä Coxsone julkaisi kymmenkunta albumillista tavaraa, jotka kaikki ovat silkkaa skajazzia, instrumenttisooloineen päivineen.

Kun Skatalites vuonna 1965 hajosi, symboloi sen loppu samalla skan loppua jamaikalaisessa musiikissa. Joidenkin tarinoiden mukaan sen kiihkeä tempo oli uuvuttanut muusikot. Toisten mukaan taas musiikkiin piti saada enemmän tilaa sanoituksille.

Hajonneen Skatalitesin jäsenistä Coxsone kokosi saksofonisti Roland Alphonson johdolla lattarimusiikin sävyjä viljelevän ja hidastettua skata soittavan rytmiryhmän The Soul Brothers. Tuon yhtyeen riveissä soitti koskettimia hassusti keikkuva – tuolloin 17-kesäinen nuorukainen, josta oli tuleva kahtena seuraavana vuotena Brentford Roadin sessioiden johtava muusikko ja jonka vaikutus tulisi kuulumaan musiikissa vielä neljäkymmentä vuotta myöhemmin. Hänen nimensä oli Jackie Mittoo.
  Artikkeli ilmestyi alkujaan Blues News -numerossa 5/2007. Coxsonen valokuva Chris Wilsonin luvalla.

Jamaicamusa -1-

Jamaikalaisella musiikilla tarkoitetaan pääosin saaren itsenäisyyden ajan kolmea perättäistä musiikkityyliä, joita ovat nopeatempoinen ska n.1962-, hitaampi rocksteady n.1966- sekä reggae n.1968-. Näiden suuntausten lisäksi Jamaikassa elää voimakkaasti myös muunlaisia musiikkisuuntauksia kuten soca ja saaren calypso-musiikin vastine mento, jotka ovat antaneet vaikutteita reggaeseen ja päinvastoin. Reggaen sisältä on tunnistettavissa useita kertautuvia ja muuntuvia alagenrejä. Näistä tunnetuimpia on Bob Marleyn edustama rootsreggae n. 1970- sekä hedonistisempi dancehall n. 1979-. Dancehallilla tarkoitetaan pääsääntöisesti joko 1970-luvun lopulla alkanutta, kiertävien ulkoilmatanssien eli soundsysteemien nostamaa suuntausta tai sitten laajempaa eri tyylien taustalla vaikuttavaa musiikkikulttuurista mekanismia.

ban1

”There has never been a time when reggae wasn’t dancehall music. The soundsystem has been the engine that powered the music along through all the years of its development. Soundsystems emerged in the ghettos and provided a much needed form of affordable, accessible entertainment for the young and old. Most families couldn´t afford record players and the radio certainly wasn´t playing the hardcore r&b that was popular. People wanted to hear Fats Domino, Joe Turner, and Smiley Lewis. Only soundsystems had that kind of record”. (Lesser. 2008)

1960-luvun lopun 2-raitatekniikalla äänitettyjä kappaleita ryhdyttiin seuraavalla vuosikymmenellä kokeilumielessä muokata; mm. mykistämällä vokaaliraitaa. Näin saadun version suosiota haluttiin mitata tansseissa ja se prässättiin vokaalilevyn kääntöpuolelle ja sille annettiin nimi version. Nämä versiot mahdollistivat improvisoidun huutelun, paljaan riddimin – rytmin tahtiin.

”Thus began the process of altering earlier recordings by separating the instrumental (known as the riddim) from the vocal tracks to form a new record – the ”cut-n-mix” technique, that current dancehall and hip-hop made famous.” (Stoltzoff, 2000)

1970-luvun puolivälin studiotekniikan kehityksen myötä versiota aloitettiin muokata voimakkaammin ja käsite laajeni populäärimmäksi dubiksi. Dubmiksauksen kehittäjänä pidetään yleensä King Tubbya. Version ja dubin kehitys tapahtui käsikädessä toisen merkittävän innovaation, nimittäin dj- eli tousterimusiikin synnyn kanssa. Eräs ensimmäisistä toustaajista oli U Roy.

”Tubby’s just a bang to U Roy. U Roy come in and say, ”Part two, another version” on ”Too Proud To Beg” with Slim Smith, a so the name version come in. When it start, you hear Slim Smith start to sing and then you hear the voice gone! Then you hear him come in again, any you hear U Roy talk, ”Love the life you live and live the life you love, here come the brother Slim Smith again, tell them”, and a man say, ”Boy, Tubbys have amplifier that can take out the voice and play pure rhyhm”. Little did them know that’s how the dub make out. There goes version now, and everybody wants it ”pon them record”.” (Katz 2003)

Riddim käännetään toisinaan rytmiksi. Rytmin käsite epäsuorasti viittaa kuitenkin tempoon, jota riddimillä ei ole. Useimmiten riddim viittaa basson kulkuun. Eri vuosikymmeninä eri kokoonpanot ovat versioineet samaa bassokuviota, mutta muuttaneet esim. rumpusovitusta aikakauden tyylin mukaisesti. Basson lisäksi riddimiin kuuluu muitakin melodisia elementtejä, kuten torvi- ja urkuteemoja, joita myöhemmissä versioissa on voitu soittaa muilla instrumenteilla, esim. alkuperäisen rytmin torviteema on myöhemmässä versiossa voitu soittaa kitaralla tai uruilla. Joskus melodisia elementtejä on lisätty, toisinaan taas vähennetty. Dancehallin myötä riddimistä tuli niin keskeinen asia että yhä useampi jamaikalainen tuottaja alkoi hyödyntää vanhoja riddimeitä. Koska Jamaikassa ei ollut tekijänoikeuksia valvovaa järjestelmää, saaren musiikissa on aina kierrätetty kuulunut hyvin suoria lainauksia saaren kappaleista kuin muistakin musiikkitraditioista. Riddimit ovat vain yksi osaa kierrätystä.

ban2

Tietokannasta kaapattu kuva 1967 tehdyn Real Rock -nimisen riddimin listatuista versioista. Kaappauskuvassa vasta aakkosjärjestyksen 30 ensimmäistä versiota. Yhteensä tietokanta listaa yli 1000 versiota kyseiseen riddimiin (www.jamrid.com 20.4.2011).

LÄHTEET
Aarnio, P & Vuorinen, P. (toim.). 2008. Cool Runnings 1980-85. Reggaeta pintaa syvemmältä. Helsinki: fi-reggae, ry
Ahonen, E. 2008. Itsetehdyn kokoelma CD:n esittelyteksti.
Bradley, L. 2000. Bass culture. When reggae was king. London: Viking
Burgess, R. 2001. The art of music production. London: Omnibuss Press
Gibson, D. & Curtis M. 2005. The art of producing. How to produce an audio project. Boston: Thomson Course Technology.
Katz, D. 2003. Solid foundation. An oral history of reggae. London: Bloomsbury Publishing Plc.
Kosmos, K. 2002. Natty congo bongo. Juurijuttuja jamaikalta. Jyväskylä: Like
Lesser, B. 2008. Dancehall. The rise of Jamaican dancehall culture. London: Soul Jazz Records
Stolzoff, N. 2000. Wake the town and tell the people. Dancehall culture in Jamaica. Durham and London: Duke University Press
Virtual statistics Verkko sivu http://www.stat.fi/virsta/tkeruu/04/03/ katsottu 1.5.2011

Post Navigation