Blogi Petri Aarnio

+358 (0)50 364 7067 | petri.aarnio@gmail.com

Archive for the month “maaliskuu, 2013”

Reviews: Inna Showcase Style!

Dubiversion monikäyttöisyys näkyy hienosti showcase levyissä. Nihilistien mielestä nämä ovat tuottajien pusaamia sinkkukokoelmia, joita jatkettiin dubeilla. Minulle showcaseformaatti on eräs Jamaicataiteen definitiivisistä muodoista, jossa yhdistyy hieno vokaaliversio sekä tajuntaan ulottuva dubi. Showcaselevyjä julkaistiin miltei jokaiselta 70-80-lukujen taitteen artistilta. Yksi varhainen on Uniques Showcase vuodelta 78. Joskus versiot on maxisinkkutyyliin teipattu kiinni vokaaliversioon enemmän tai vähemmän saumattomasti. Toisinaan taas vaihto tehdään feidillä. Joskus dubi taasen puuttuu. Mikäli nautit jamaica sinkkujen flipsaidien versioista on showcaset ehdoton tutustumiskohde.

freddieFreddie McGregor – Showcase – aka Showcase Jamaica Style (Sonic Sounds/Observer 1981) Freddiella roots on loversia ja lovers on rootsia. Hienosti soitettuja biisejä. Ja kun bändin soitosta nauttii niin showcase-tyylinen levy on silloin ratkaisu. Torvista riisuttuja hurmoksellisen raakoja versioita niinkuin vain Niney osasi. Voihan tämä hieman lyhykäinen olla, mutta minkä logiikan mukaan pitkäsoitoittojen tulisi olla pitkiä – etenkin jo tuloksena on makkelia. Biisit taasen sinällään eivät parempia voisi olla. Nytten Sitting In The Park -veisukin on jo varsin kuunneltava. Kun on kuullut yhden jos toisenkin laulajan yrittävän falsettiaan siihen. Siihenhän Jukka Poikakin on livenä kurottanut.

showcase

Various Artists – Studio One Showcase Vol.1 (Studio One) Coxsone käsitteli musiikkia välittämättä genrerajoista. Skaata, rocksteadya ja varhaisreggaeta; remiksasi ne uudeelleensoittamalla niihin instrumentteja. Tuloksena reilut satakunta maxia sekä kolme kappaletta näitä showcasekokoelmia.  Ensimmäisessä osassa on kuusi näennäiskaunista rakkausbiisiä Sound Dimensionin dempatuilla soundeilla – ekonomisiin Studio One versiomiksauksiin teipattuina. Tämä vei sydämeni Showcasen ensimmäinen osa!

princePrince Alla – King of the Road (Ital International 1982) Prince Alla(h) aka Keith Blake on rootslaulajan prototyyppi. Hivenen kuivakka ääni on omiaan messuamaan babylonin muurien murtumista, mutta vaatii tuekseen hyvää soitantaa. Tällä showcasella vuodelta 1982 laadun takeena ovat Sly & Robbie. Ja tuloksena on levyllinen svengaavaa rootsia! Alla on tehnyt muutaman klassikkolevyn: Heaven is my Roof (Tapper Zukie) sekä Best of (Bertram Brown), muttei tämä King of the Road häviä niille mitenkään muuten kuin tunnettavuudessaan. Levy ilmestyi aikoinaan toisilla kansilla myös VIsta-labelilla pelkällä Showcase nimellä ja noissa kansissa artistinimikin oli vaihtunut Ras Allahiksi.

georgeReggae George – Fight On My Own (Sky Juice 1984) Laulajana Reggae George liikkuu jossakin John Holtin ja Gregory Isaacsin välimaastossa; Mix Upin kuultua voisi melkein luulla miehen matkivan; miehen ääni on sielukas. Kappaleet tällä showcase-tyylisellä (vokaalit+dub) levyllä ovat rootslaulelmia – mukaan mahtuu aiheita Jahista, rakkaudesta ja yrtistä. Yksikään ei ole huono. Pikemminkin painvastoin: jokainen on pieni jamaikalaisen musiikin helmi – ainakin minun mielestäni. Kaikki kappaleet taitavat olla Georgen oman tajunnan tuotoksia. Poikkeuksen tekee vain tuo Want to Go Home, joka on tulkinta Delroy Wilsonin Coxsonelle tekemästä alkuperäisestä.
Kun jamaikalaisesta musasta puhutaan, viitataan usein yhtäältä tuottajiin ja toisaalta miksaajiin. Tämän levyn tuotti vuonna 1984 Jah Woosh, ja miksaajina/äänittäjinä hänellä toimivat Sylvan “ex-studio-one-recording-engineer” Morris sekä Errol “ex-treasure-isle-recording-engineer” Brown. Soitosta vastasivat Roots Radics ja Hi-Times Band. Levyn hienous on Morrisin ja Brownin kädenjäljessä: Vokaaliosuudet ovat järjestään hienovaraisia ja yksinkertaisia toteutuksia, joihin dubosuuksien piirunverran voimakkaampi miksaus luo upean dynamiikan. Lähes kaksikymmentä vuotta rock steadyn jälkeen miehet olivat tätä levyä tehdessään vieläkin elämänsä vedossa Harry J’llä (Sylvan Morris) ja Tuff Gongilla (Errol Brown). Minulle levyn hienovaraisuudessaan hurjin kappale on Should I Wait. Siinä ei lauleta (hoeta!) oikeastaan muuta, kuin että ootkos tulossa – älä anna mun ventata turhaa portilla. Sanojen vähyyttä ei edes tajua biisiä kuunnellessa. Sitten dubin käynnistyminen vie järjen mennessään.
P.S. Kymmenisen vuotta takaperin Jah Woosh pisti omalla Original Music -labelillaan tuotoksiaan pihalle muutaman CD:llisen verran. Itselläni näitä kokoelmia on kolme ja niiltä löytyy siroteltuna mukana myös näitä ”Reggae Ykän” biisejä. Niistä jokainen on ihan tutustumisen arvoinen kohde.

Joseph Hill / Culture

Ennen vuoden 1988 Dinokeikkaa Joseph Hill (1949 – 2006) oli haastateltavana hotelli Cumuluksen tiloissa Mikkelissä. Meitä oli siellä puolisen tusinaa haastattelijaa paikalla. Joseph oli vahvassa vireessä. Oli kyllä aluksi varauksellinen, mutta alkuun päästyään pakisi pitkään ja hartaasti urastaan, unistaan, lauluistaan mustat lasit silmillään. Mikko Montonen kysyi jotain reggaen ”nykytilasta” ja Joseph aloitti vastauksensa sanomalla: ”Selitän nyt sinulle tämän asian, niin ettei sinun tarvitse enää koskaan sitä keneltäkään muulta kysyä… ” Oli kuuma päivä, eikä huoneessa ollut minkäänlaista ilmanvaihtoa. 45 minuutin jälkeen olisin ollut valmis lopettamaan session, mutta Joseph jatkoi ja minä käänsin kasettia walkmanissa.

cultureLauluyhtye Culture kuvattuna Reggae Sunsplashin bäkkärillä Montego Bayssa 1988. Pari viikkoa aikaisemmin Joseph Hill (vas) sekä Roy ”Kenneth” Dayes ja Albert ”Ralph” Walker oli nähty ja kuultu Mikkelin Dinosaurockissa.

Esiintymisen jälkeen aamuyöstä kohdattiin Josephin kanssa hotellin käytävällä ja siirryimme sitten minun huoneeseeni. Reesonoitiin tiiviisti pari tuntia, paitsi välillä oltiin hiljaa ja katseltiin ikkunasta aamunnousua kaupunkiin. Niin alkoi meidän toveruus. Reggae Sunsplashissa uudelleen kohdatessamme en heti pimeässä tunnistanut miestä… ”Etkö muista minua? Minä olen Joseph!” hän hihkui käsiään levitellen edessäni.

Culturen esitysten autenttinen kipinä ja karheus säilyi vielä 2000-luvullakin. Tämän tietävät kaikki ne ihmiset, jotka eri puolilla maailmaa Culturen konsertissa kokivat. 90- ja 2000 -luvulla julkaistut levyt eivät vaan olleet yhtä sytyttäviä kuin liveaktit. Culturen ilmaisu ei ikinä täysin luontevasti taipunut digiajan tuotantotyyliin.

Joseph teki edelleenkin lauluja omaperäisestä vinkkelistä, mutta sellaiset 70-luvun helmet kuin Two Sevens Clash tai International Herb eivät viimeisinä vuosina saaneet seuraajia. Se innovatiivisuus ja roson terävyys, mikä vielä 80-luvun lopun levytyksissä (esim. Culture in Culture) sykähdytti ei enää 90-luvulle tultaessa ollut luonteenomaista Culturen levtyksille. Ainoa karismaattinen elementti Culturen myöhemmissä äänitteissä on Josephin ääni. Soitto ja soundit ovat normikamaa.

culture

Wings of a Dove (1992) ja One Stone (1996) ovat digikauden Culture-kiekoista jäntevimmät esitykset. Lisäksi on syytä mainita Joseph Hillin vielä eläessä julkaistut kokoelmalevyt Trod On ja Production Something, jotka sisältävät vaihtoehtoisia miksauksia vanhoista Culture-klassikoista ja lisäksi sellaiset harvinaisuudet kuin kappaleet No Sin ja Weeping Eyes toteutettuina yhdessä Count Ossien ja Mystic Revelation of Rastafari -joukkueen kanssa ina nyahbinghi stail.

Kari Kosmos, kirjailija, multitaiteilija
http://purppurarinteidenratsastaja.blogspot.fi/

Studio One pt.1 – Varhaista labelraaputtelua

STUDIO1_DoddStudio60's-1 copy

Clement Seymour Dodd alias Coxsone kuoli 5. päivä maaliskuuta 2004 kunnioitettuna ihmisenä. Vain neljä päivää aiemmin hän oli saapunut 20-vuotisesta majapaikastaan New Yorkin Bronxista Jamaikalle Kingstoniin. Tällöin Brentford Road nimettiin juhlallisesti Studio One Boulevardiksi. Jamaikalta Coxsone oli lähtenyt 80-luvulla väkivaltaistuneen ilmanalan vuoksi. Kaikesta päätellen elämä oli nyt tullut valmiiksi ja hän jätti maisen tomumajansa pitkäaikaisten työystäviensä Jennifer Laran ja Bunny Brownin ympäröimänä.

On vaikeata arvioida, millaista Jamaikan musiikkielämä olisi ilman Coxsonea. Ainakin se olisi vielä pahemmin retuperällä. Vaikka Coxonea syytettiin usein siitä, ettei hän maksanut royalteja artisteille, on varmaa, että juuri hänen onnistui luoda järjestelmä, joka tuotti säännöllisesti levyjä Jamaikan hyvin pienille markkinoille. Tämä tapahtui vieläpä aikana, jolloin pelkkä levysoitinkin oli saarelaisille harvinaista keskiluokkaista ylellisyyttä. Levyt taas olivat vain parin kolmen kappaleen asetaattipainoksia oman soundsysteemin käyttöön. Ajatus, että levyjä voisi myydä  bisneksenä, on varmasti kuulostanut tuolloin yltiöpäiseltä höpötykseltä.

Sittemmin kuluneiden 40 vuoden aikana – alkaen vuodesta 1956, jolloin levy-yhtiö Studio 1 virallisesti perustettiin – Coxsone ehti tuottaa arviolta yli 4000 erilaista artikkelia: seiska-, kymppi- ja kaksitoistatuumaisia sinkkuja, LP:itä sekä myöhemmin myös CD:itä.

kansia

Alku. Ymmärtääkseen Coxsonen merkityksen täytyy mennä juurille. 40-50-luvun Jamaikalla soi kaikkialla New Orleansin ja Miamin radiokanavien lähettämä boogie woogie ja myöhemmin R&B. Marvin & Johnny, Shirley & Lee, Amos Milburn sekä valkoiset kantritähdet, kuten Hank Williams ja Jim Reeves, olivat päivän sana. Coxsonella oli lisäksi takataskussaan vanha jazzharrastuksensa. Lionel Hamptonin, Billy Eckstinen, Louis Jordanin ja Ella Fitzgeraldin vitaalit tulkinnat olivat purreet häneen jo aiemmin. Levyjen omistaminen saarella kuitenkin oli harvain herkkua. Rahaa ei ollut silloinkaan, ei elämiseen saati harrastuksiin. Ainoa mitä illalla saattoi tehdä, oli käydä tansseissa soundsysteemi -yrittäjien luona.

Jamaikalaisessa trooppisessa ilmastossa kokoontumispaikat ovat aina olleet ulkosalla, mikä asetti haasteita 50-lukulaiselle äänentoistolle. Ulkona käytettävien kovaäänisten piti olla isompia kuin sisällä olevien, ja alapäätä musiikissa oli oltava. Floridan ja Amerikan puuvillapelloilla töissä käyneiden jamaikalaisten mukana Jamaikalle alettiin saada riittävän isoja kovaäänisiä. Vaikka vasta 1980-luvun dance hall toi soundsysteemi -toiminnan laajemmalti esille, koko jamaikalainen musiikkikulttuuri on kuitenkin aina perustunut soundeissa käymiselle.

Alkuaikojen soundioperoijista suurimpia olivat ensin Tom The Great Sebastian, sitten Prince Buster ja Duke Reid The Trojan sekä nyt myös Sir Coxsone Downbeat, joka vuonna 1954 käynnisti viiden yhtäaikaisen soundiyksikkönsä toiminnan. Jossakin vaiheessa 50-lukua soundit alkoivat mitellä keskenään soundiclasheissa. Verisintä – tai leikkisintä (hieman kertojasta riippuen) – skaba oli Reidin ja Coxsonen välillä Biisien nimet olivat ehdottomia liikesalaisuuksia, joita salattiin mm. raaputtamalla etiketeistä alkuperäisten esittäjien nimet ja korvaamalla ne omilla peitenimillä, kuten esim. muuntamalla saksofonisti Willis Jacksonin ’Lator For The Gator’ kappale ’Coxsone Hopiksi’.

Ska – Jamaikan jazz. Mantereella 50-luvulla villinnyt rock’n’roll ei saavuttanut saarelaisten suosiota. Niinpä siellä tuli tarve tehdä omaa musiikkia. Radioasemilla, kuten RJR:llä ja JBC:llä oli äänitetty Jamaikan ensimmäiset omat R&B-kokeilut. Ensimmäinen täyden palvelun talo, josta löytyi niin äänitys- kuin prässäysyksikkökin oli v. 1954 perustettu valkoihoisen Ken Khourin johtama Federalin studio. Sinne myös Coxsone kyyditsi ensimmäiset suojattinsa, kuten Noel ’Zoot’ Simsin ja Arthur ’Bunny’ Robinsonin. Tuolta ajalta peräisin oleva Alton Ellisin ’Muriel’ on vahva näyttö jamaikalla tehdystä R&B:stä. Ilmeisesti v. 1956 äänitetystä, mutta vasta muutaman vuoden päästä julkaistusta Theophilus Beckfordin ’Easy Snappinista’ oli rytmisesti tuleva uuden musiikin kulmakivi; tansseissa juuri se niitti kansaa.

Jamaika irtosi emämaastaan Iso-Britanniasta vuonna 1962. Itsenäisyyttä alettiin saarella puuhata monin kulttuurisin symbolein. Yksi näkyvimmistä oli musiikki. Ja niin kuin aina, Jamaikalla erottuminen vallitsevasta tehtiin vanhoja asioita lainaamalla ja näitä epäortodoksesti yhdistelemällä. Sisältö ja rakenteet tulivat suosituista R&B:stä, boogie woogiesta tai jazzista, ja rytmiikaksi kehitettiin erikoinen takapotkullinen musiikkityyli – ska.

Vuonna 1963 Coxsone perusti Jamaican Recording and Publishing Studionsa 13 Brenford Roadille.  Studio Onesta tuli tuotantofirman päämerkki, mutta levyjä alkoi ilmestyä myös useilla eri alamerkeillä. http://www.downbeat-special.co.uk/labels.html

Muusikkoja saarella koulittiin pääosin Sister Ignatiuksen johtamassa Alpha Boy Schoolissa, joka oli vähäosaisten poikien katolinen sisäoppilaitos. Sen musikaaliset ihanteet lepäsivät 40-50-lukujen jazzissa, ja tulokset olivat sen mukaiset. Esimerkiksi ska-ajan superryhmittymän the Skatalitesin yhdestätoista jäsenestä neljä – Tommy McCook, Johnny ’Dizzy’ Moore, Lester Sterling ja kansainvälisestikin tunnustettu Don Drummond – olivat kaikki koulun kasvatteja. Coxsone ja Sister Ignatius olivat läheisiä tuttuja ja lahjakkuuksien välittäminen koulunpenkiltä orastavan musiikkiteollisuuden tarpeisiin oli näin ollen luonnollinen prosessi.

Jamaikassa oli aina 30-luvulta lähtien ollut voimakkaat perinteet jazzsoitantaan. Paikalliset lahjakkuudet, joiden esikuvina olivat Count Basie, Tommy Dorsey, Stan Kenton ja Glen Miller, esittelivät big band -taitojaan paikallisissa hotellien yökerhoissa. Eräs heistä oli multi-instrumentalisti Eric Dean, jonka orkesterista mm. edellä mainittu Don Drummond sekä kitaristi Jah Jerry löysivät varhaiset työpaikkansa.

Skatalites muotoutui vuoden 1963 tienoilla. Se oli alusta asti liitoksistaan pullisteleva ja irvistelevä kokoonpano, ei mikään yhteen hitsautunut combo. Syynä olivat bändin jäsenten egoilut ja mielenterveysongelmat. Jo pelkästään koko yhtyeen saaminen keikalle yhtä aikaa oli työlästä – aina joku puuttui. Nimeksi piti ensin tulla The Satellites neuvostoliittolaisen onnistuneen avaruusprojektin mukaan, mutta silloin yhdellä bandleadereista, Tommy McCookilla välähti: ”Ei, nimen pitää olla The Skatalites”.

Skatalitesista tuli vaihtuvin kokoonpanoin skan kulta-ajan houseband niin Coxsonella kuin muillakin saaren aloittelevilla levytuottajilla kuten Duke Reidillä ja Justin Yapilla. Sen virtuoosimainen soitanta rytmitti useimpien aikansa tähtiartistin laulantaa, kuten esim. Maytalsin, Wailersin, Clarendoniansin, Gayladsin, Lord Creatorin, nuoren Delroy Wilsonin tai vaikkapa mahtiäänisen Jackie Opelin.

Yhtyeen itsensä ja Don Drummondin nimissä Coxsone julkaisi kymmenkunta albumillista tavaraa, jotka kaikki ovat silkkaa skajazzia, instrumenttisooloineen päivineen.

Kun Skatalites vuonna 1965 hajosi, symboloi sen loppu samalla skan loppua jamaikalaisessa musiikissa. Joidenkin tarinoiden mukaan sen kiihkeä tempo oli uuvuttanut muusikot. Toisten mukaan taas musiikkiin piti saada enemmän tilaa sanoituksille.

Hajonneen Skatalitesin jäsenistä Coxsone kokosi saksofonisti Roland Alphonson johdolla lattarimusiikin sävyjä viljelevän ja hidastettua skata soittavan rytmiryhmän The Soul Brothers. Tuon yhtyeen riveissä soitti koskettimia hassusti keikkuva – tuolloin 17-kesäinen nuorukainen, josta oli tuleva kahtena seuraavana vuotena Brentford Roadin sessioiden johtava muusikko ja jonka vaikutus tulisi kuulumaan musiikissa vielä neljäkymmentä vuotta myöhemmin. Hänen nimensä oli Jackie Mittoo.
  Artikkeli ilmestyi alkujaan Blues News -numerossa 5/2007. Coxsonen valokuva Chris Wilsonin luvalla.

Jamaicamusa -1-

Jamaikalaisella musiikilla tarkoitetaan pääosin saaren itsenäisyyden ajan kolmea perättäistä musiikkityyliä, joita ovat nopeatempoinen ska n.1962-, hitaampi rocksteady n.1966- sekä reggae n.1968-. Näiden suuntausten lisäksi Jamaikassa elää voimakkaasti myös muunlaisia musiikkisuuntauksia kuten soca ja saaren calypso-musiikin vastine mento, jotka ovat antaneet vaikutteita reggaeseen ja päinvastoin. Reggaen sisältä on tunnistettavissa useita kertautuvia ja muuntuvia alagenrejä. Näistä tunnetuimpia on Bob Marleyn edustama rootsreggae n. 1970- sekä hedonistisempi dancehall n. 1979-. Dancehallilla tarkoitetaan pääsääntöisesti joko 1970-luvun lopulla alkanutta, kiertävien ulkoilmatanssien eli soundsysteemien nostamaa suuntausta tai sitten laajempaa eri tyylien taustalla vaikuttavaa musiikkikulttuurista mekanismia.

ban1

”There has never been a time when reggae wasn’t dancehall music. The soundsystem has been the engine that powered the music along through all the years of its development. Soundsystems emerged in the ghettos and provided a much needed form of affordable, accessible entertainment for the young and old. Most families couldn´t afford record players and the radio certainly wasn´t playing the hardcore r&b that was popular. People wanted to hear Fats Domino, Joe Turner, and Smiley Lewis. Only soundsystems had that kind of record”. (Lesser. 2008)

1960-luvun lopun 2-raitatekniikalla äänitettyjä kappaleita ryhdyttiin seuraavalla vuosikymmenellä kokeilumielessä muokata; mm. mykistämällä vokaaliraitaa. Näin saadun version suosiota haluttiin mitata tansseissa ja se prässättiin vokaalilevyn kääntöpuolelle ja sille annettiin nimi version. Nämä versiot mahdollistivat improvisoidun huutelun, paljaan riddimin – rytmin tahtiin.

”Thus began the process of altering earlier recordings by separating the instrumental (known as the riddim) from the vocal tracks to form a new record – the ”cut-n-mix” technique, that current dancehall and hip-hop made famous.” (Stoltzoff, 2000)

1970-luvun puolivälin studiotekniikan kehityksen myötä versiota aloitettiin muokata voimakkaammin ja käsite laajeni populäärimmäksi dubiksi. Dubmiksauksen kehittäjänä pidetään yleensä King Tubbya. Version ja dubin kehitys tapahtui käsikädessä toisen merkittävän innovaation, nimittäin dj- eli tousterimusiikin synnyn kanssa. Eräs ensimmäisistä toustaajista oli U Roy.

”Tubby’s just a bang to U Roy. U Roy come in and say, ”Part two, another version” on ”Too Proud To Beg” with Slim Smith, a so the name version come in. When it start, you hear Slim Smith start to sing and then you hear the voice gone! Then you hear him come in again, any you hear U Roy talk, ”Love the life you live and live the life you love, here come the brother Slim Smith again, tell them”, and a man say, ”Boy, Tubbys have amplifier that can take out the voice and play pure rhyhm”. Little did them know that’s how the dub make out. There goes version now, and everybody wants it ”pon them record”.” (Katz 2003)

Riddim käännetään toisinaan rytmiksi. Rytmin käsite epäsuorasti viittaa kuitenkin tempoon, jota riddimillä ei ole. Useimmiten riddim viittaa basson kulkuun. Eri vuosikymmeninä eri kokoonpanot ovat versioineet samaa bassokuviota, mutta muuttaneet esim. rumpusovitusta aikakauden tyylin mukaisesti. Basson lisäksi riddimiin kuuluu muitakin melodisia elementtejä, kuten torvi- ja urkuteemoja, joita myöhemmissä versioissa on voitu soittaa muilla instrumenteilla, esim. alkuperäisen rytmin torviteema on myöhemmässä versiossa voitu soittaa kitaralla tai uruilla. Joskus melodisia elementtejä on lisätty, toisinaan taas vähennetty. Dancehallin myötä riddimistä tuli niin keskeinen asia että yhä useampi jamaikalainen tuottaja alkoi hyödyntää vanhoja riddimeitä. Koska Jamaikassa ei ollut tekijänoikeuksia valvovaa järjestelmää, saaren musiikissa on aina kierrätetty kuulunut hyvin suoria lainauksia saaren kappaleista kuin muistakin musiikkitraditioista. Riddimit ovat vain yksi osaa kierrätystä.

ban2

Tietokannasta kaapattu kuva 1967 tehdyn Real Rock -nimisen riddimin listatuista versioista. Kaappauskuvassa vasta aakkosjärjestyksen 30 ensimmäistä versiota. Yhteensä tietokanta listaa yli 1000 versiota kyseiseen riddimiin (www.jamrid.com 20.4.2011).

LÄHTEET
Aarnio, P & Vuorinen, P. (toim.). 2008. Cool Runnings 1980-85. Reggaeta pintaa syvemmältä. Helsinki: fi-reggae, ry
Ahonen, E. 2008. Itsetehdyn kokoelma CD:n esittelyteksti.
Bradley, L. 2000. Bass culture. When reggae was king. London: Viking
Burgess, R. 2001. The art of music production. London: Omnibuss Press
Gibson, D. & Curtis M. 2005. The art of producing. How to produce an audio project. Boston: Thomson Course Technology.
Katz, D. 2003. Solid foundation. An oral history of reggae. London: Bloomsbury Publishing Plc.
Kosmos, K. 2002. Natty congo bongo. Juurijuttuja jamaikalta. Jyväskylä: Like
Lesser, B. 2008. Dancehall. The rise of Jamaican dancehall culture. London: Soul Jazz Records
Stolzoff, N. 2000. Wake the town and tell the people. Dancehall culture in Jamaica. Durham and London: Duke University Press
Virtual statistics Verkko sivu http://www.stat.fi/virsta/tkeruu/04/03/ katsottu 1.5.2011

Tarinaa kansien takaa pt.7 – Tabermann/Edelmann

niitylle copy

Suomalaisen popin runonlaulanta-levyt muodostavat keskenään epämääräisen julkaisuperheen. 60-luvulla innostuttiin säveltämään Hellaakoskea, Leinoa, Saarikoskea sekä mm. Aulikki Oksasta.  Nykykuuntelijan korviin kilometripylväänä on kuitenkin pidettävä Vesa-Matti Loirin ensimmäistä Leino levyä (1978). Jukka Siikavire teki saman henkisen Lauri Viita levyn v. -82 – jossa on btw. isäni tekemä kansi. Muistan hyvin kuinka Jussi sabluunamaalasi Pispalan tönöjä Viidan veistoksen päälle. Olin tuolloin neljätoistavuotias, ja tietämättäni jo tuolloin imin keinoja & tekniikoita.

Kesällä 2012 Hynnisen Kari Suomen Musasta pyysi minua tekemään Toni Edelmannin säveltämän, 2010 kuolleen Tommy Tabermannin runoihin perustuvan laululevyn kannen. Kuvamateriaalina tuli käyttää samannimisen kirjan kantta. En oikein innostunut Gummeruksen kuvankäsittelystä ja lähdinkin utelemaan alkuperäisen kuvan perään. Onneksi lähdin – nimittäin kuvan ottajaksi paljastui kouluaikojen kaverini Aarre-Ahtion Pete.

Peteltä sain kansikuvan käsittelemättömänä – samoin kuin kansien sisuksiin löytyi erinomaisen tunnelmallinen kakkosfreimi Tommysta. Käsittelin sävyisät kuvat taittamalla ne kultaan. Puhelimessa päivitimme kuluneiden vuosien tapahtumia ja löysimme vielä kolmannenkin meitä ja tekeillä olevaa levyä yhdistävän henkilön. Pete nimittäin kertoi olleensa lapsuudenkaveri Edelmannin Tonin pojan Samulin kanssa – ennen Tampereelle muuttoaan ja meidän tutustumistamme. Parhaimmillaan asiat kulkevat kaiken muun lisäksi myös intuitiivisesti!

KANSIhttps://petriaarnio.wordpress.com/levynkannet/

LEVY-YHTIÖhttp://suomenmusiikki.fi/2012/06/

Tarinaa kansien takaa pt.6 – Sorrowhearts II

porilaisten_marssi

Folkrockia soittavat Surusydämet halusivat kanteen näkymän kirkon pääkäytävästä, minkä varrella marssirumpu. Lisäksi kansista tuli löytyä yhteys lainiin ”I Only March To The Beat Of My Own Drum”. Valokuvan otattaminen tuntui kuitenkin liialta säädöltä. Rummusta assosioin Edelfeltin Porilaisten marssi -maalausta ja jonkinlaisen pastissidigimaalauksen tekeminen tuntui luontevammalta suunnalta. Kaikenlaista muutakin pyöri ideamyllyssä kunnes jostakin tipahti tämä pelastusarmeijateema. Kuvapankista löytyi vieläpä erinomainen historiallinen kuva – tosin ilman rumpua; kakkosfreimistä löysin onnekkaasti sen.

Kokeiltuani typografiassa erilaisia ilmaisullisia fontteja päädyin lopulta Gill Sansiin; se antoi kanteen riittävää kontrastia ja selkeyttä. Mustavalkokuvien kanssa bendailin eri vaihtoehtoja, lopulta päädyin ajamaan niihin 3 prosentin cyaanin viilentävän sävyn. Kannethan kaikkinensa on 2-väri simulaatio (black + gold), mutta jotta päästiin kustannustehokkaisiin painatukseen se ajettiin neljällä värillä.

Alun Porilaisten marssi ja lopullinen kuva muodostavat kiinnostavan kuvaparin. Tunnelma niissähän on samalla tavalla ylevän harras. Kummassakin on myös kiinnostavaa elliptisyyttä mikä kiertyy levyn teeman ympärille.

Kansihttps://petriaarnio.wordpress.com/levynkannet/
Julkkahttps://petriaarnio.files.wordpress.com/2013/01/sorrow_poster.jpg
T-shirt https://petriaarnio.files.wordpress.com/2013/01/image3.jpg
Bändihttp://www.sorrowhearts.net/

Sassa – The People’s Promoter

In September 1983 Kingston dancehall scene was full of energy. New sound system Volcano was giving tough competition to established sounds like Gemini, Lee’s Unlimited, Black Scorpio, Killamanjaro and others. Tero Kaski’s & Pekka Vuorinen’s ’Reggae Inna Dance Hall Style’ 1984 captured that moment. Vuorinen published an extended version of the book 2011 called Volcano Revisited. Following article is taken from with a permission of Pekka Vuorinen. Photos and Sassa posters courtesy of Pekka Vuorinen.

Black Star_edited-1

So dance hall style is totally aural, not the least visual. If you for a moment stop to think of the visual images created by the words ’dance hall style’, you’re likely to end up thinking of the dance hall posters. Somehow the posters totally capture the whole phenomena which we label as dance hall style: colourful named sounds or discoteques, everyone with its very own posse, touring in and around Kingston night after night performing that special sounding music to the dance loving public. Not only the capital but the whole country is literally filled with posters inviting you to a dance coming – or long gone.

dance_1

When you come to think the very visible role of the dance hall posters, you automatically start to wonder where do they come from. If you see a photograph of Kingston two things strikes you at once: in every picture there are dozens of lamp posts and other electricity poles – and on every lamp pole or post someone has pasted up several posters! Thousands of lamp poles – and tens of thousands of posters. Where and how are the posters made?

If you have a closer look at the posters you can detect a virtuosity in design and composition: every poster is a special one for the occasion, different from the others, and at the same time reflecting a true artistic integrity. Especially when you find some  imitations trying to catch the same quality – without any success.

Volcano 1st October 1983 copy

The designer of these posters – Denzil Naar, better known to his many friends as Sassa, the original Sassafras – has been a central figure in the dance hall circuit for nearly ten years now – and still is. Every promoter and dance keeper with any ambition wants to have a proper poster to advertise the function coming – and I turns to Sassa for his assistance. So Sassa knows what’s  happening in the dance hall business. And makes his important contribution to the success of the everyday operations. Sassa’s office at Lee’s Electronics is kind of unofficial head quarters or information centre to the dance hall promoters union -should there ever be one! Sassa – the last word is yours.

’I started in the year 1975 when posters was done on arm, cardboard and paint, and put up with four bottle stoppers and nailed to a post. A friend ask me to do three posters for him and when I did write these three posters they were so catchy that we went to the printing business as of to save time. Cause I could not write every time four hundred posters, you know! We started printing at a very small rate first, at $45 per a hundred.

dance3

But as time goes by, materials increase. It has now reached a total costs of $75 per hundred. My writing is strictly creative graphics done by hand. And I have always tried to do my best to please the people. And to be different as much as possible. On a whole I find myself benefitting from it but I regard it as much a social work, because I am not really getting enough money. That I should be even better off in order to open my own business. For the moment I have to do my artwork and give it to printer to print. And the printer is the one that benefits most. He derives a lot of money from the product itself, you know. I’m not of the type to go to a bank for a loan. I hate to risk the printing and just print the posters alone.

On a whole on average I have received say fifteen posters per a week for the different discoteques which numbers approximately a hundred recognized discoteques right now: twenty recognized top rub-a-dub sounds you know – big discoteques – and thirty soul discoteques, and then others are bar sessions. I find it a pleasure in working and dealing with the small people – the man who can’t afford to pay a couple hundred dollars through the other medias. My media is cheap and goes out to the people. There again my posters are very visible and it’s catching to the eye. As the Jamaican public look forward to seeing a different one every week: where the sets is playing, who the entertainers are.

Earlier on in my years I was linked to Gemini discoteque. I was the one who actually built Gemini from nowhere to where he is now. Being exposed and with the amount of expertise and knowledge I have with dealing with entertainers and artists, you know, and they respect me for this: I’ve no doubt in Jamaica as Sassafras the people’s promoter, you know.

dance2

I find myself working sometimes up to a period of eighteen hours per a day – average you know. Cause I have to write these posters, go to the printer, print them… and sometimes I find myself delivering them to the different places: bars, dance halls and so on. Right. I have no training whatsoever. I went to Kingston College and gained a distinction in art, which was just objects, figure and composition. But I didn’t go to any commercial school or anything. Is my natural talent, just by this writing. That’s why hardly anybody in Jamaica is capable of reproducing the same thing. Because they cannot be taught the same thing. Even if a good artist who is qualified tried to write like this it will not come out the same.

The copycats – I regard them as opportunists. Because I took one fellow and I taught him to write. But no matter how you teach somebody to write, he has to have the natural talent, you know. It’s a gift. So there are people out there now who have thriven my artwork, cut it out, you know, and collect money by using the Letter Press along with my writing. And make money. I find myself loosing customers in this manner. But they always resort back to me for the original work…

I do the artwork strictly by hand with markers. The artwork is then taken to the printery where it is shot by the camera and you get a negative. The negative is burnt on to a plate after it is stripped up. And then the plate is put on the press, and put on the colours desired, and you run your amount necessary. That’s the whole printing process. Invitations can also be obtained using the original poster which is normally 17″x11″-the normal poster size. It is then reduced to 24% and it might come out to about 31/2″x23/4″. That’s the process really.

Peoples Choice 27th July 1986

Photographs are used when a band or a artist need to be on a poster which is quite all right with my graphics. In the future – I think my graphics will survive, because it’s different, you know, and these writings can not be obtained by any Letter Press or through any other form more than I did on my hand. Which is very creative, you know. I think I stand a chance of the future… being is gonna be better in the future: it all depends on how the country’s economical situation will stand. Because you know dance and functions are supported by the lower class people, and these people might not find themselves having enough to even come anymore.

People have been using names of artists who never appear at a dance. I don’t think it’s right, it’s not proper. I’m totally against a promoter using a name of another artist who is not going to come. Like using the name of Yellowman now when he is abroad. It is like this. Yellowman is regarded as being a friend of the person and he’s expected to come back. And the promoter might ask him, if he can make it to this dance, if he will give him back his taxi fare and give him money. Yellowman will confirm it instead of saying that no, I won’t be there, I’m going abroad. So the gentleman will come to me, you know. Now I will always know when Yellowman is away or not, but I refuse to put his name on the poster. It’s not right for a promoter to loose his people’s confidence and their trust. Don’t fool the public, cause in the future when they are coming with something else – and even the artists going to be there – them might not turn up!

2 Sassa with Lee posters

If you work it out it’s thousands of posters from 1975, but I’m not tired of writing, do you know. I think anybody wants to earth me, just to cut out my right hand! But I’m still going on, you know. I enjoy doing it. Every poster represents a different thing. And money in somebody’s pocket. It gives me a thrill also to walk out on the road there and see my work. I’m really pleased. And do it considered littering of the city and so on, but at least the government and other people must realize that it is these people’s livelihood. This is how the barowner benefits, how the liquor seller, how the peanutman make some money, the cane vendor make some money to feed his kids. It just goes around, the money goes around, because the promoter always has his assistants to pay. The gateman to help him, you know. Everybody get some money out of the dance really, it circulates. And it keep going on and on and on. And everybody gets their turn. The whole business is a phantom house of fear in which every party receives a little to survive. That’s what it is.

volcanoenglish

DVDReviews’09: Soul Syndicate & Musically Mad

dvd

94% Jeremiah Stein & Jeff Roth – Word, Sound and Power feat. Soul Syndicate Band (-81/-05) Jamaikalaisessa musiikissa tapaa kahdenlaisia yhtyeitä: on tuottajien ympärilleen kokoamia vaihtelevajäsenisiä studiokokoonpanoja – kuten Sound Dimension tai Professionals sekä näitä, jotka studiopestiensä lisäksi toimivat itsenäisinä musiikkia tekevinä kokoonpanoina, kuten Soul Syndicate. Yhtyeen perustivat basisti George Fullwood ja kitaristi Tony Chin 60-luvun lopulla. Rumpalin pallilla kävi useampikin kuumakalle – kuten Horsemouth – kokeilemassa kunnes vakirumpaliksi löytyi Carlton ”Santa” Davis. Bändin laulajaksi – sittemmin soolokitaristiksi saatiin – jo tuolloin syvästi rasta-aatteen henkistämä Earl ”Chinna” Smith.

Bunny Leella ja muutamalla muulla tuottajalla tapahtuneiden alkumetrien jälkeen bändi jatkoi Winston ”Niney” Holnessin tallissa housebändinä The Observers nimisenä; Nineyn huikea Blood & Fire vuodelta 1971 oli Soul Syndicaten soittama. Muista kilometripylväistä mainittakoon Winston Rileylle tehty Stalag 17 instrumentaali – joka paremmin tunnetaan dancehallissa Tenor Sawin Ring The Alarmin liekkeihin nostattavana rytminä. Sekä vähän tunnetut Freedom Sounds –labelin roots -levyt. Soitettuaan monen suuren nimen kuten Burning Spear, Jimmy Cliff, Toot & The Maytals ja Bob Marley yksittäisillä raidoilla Santa & Fully kävivät kääntymässä Peter Toshin rytmiryhmänä vuoden 1984 Word, Sound & Power -maailmankiertueella.

Käsillä oleva DVD on kummallinen arkiston aarre 80-luvun alusta. Jeremiah Stein ja Jeff Roth kävivät dokumentoimassa bändin soitantaa ja jutustelua vuoden -81 Jamaikalla ilman, että koostivat materiaalia lainkaan. Koostaminen tapahtui vasta nyt yli 20 vuotta myöhemmin. Dokumentissa nähdään bändiä jammailemassa Kingtonissa vierailevien artistien – kuten Earl Zero ja Tony Tuff kera. Välillä pärähdetään Chinna johdolla maaseudun rauhaan kontemploimaan reggaen syvintä olemusta. Materiaalin hajanaisuudesta huolimatta tämä on erittäin tutustumisen arvoinen hankinta. Sen parasta antia on Soul Syndicaten paineeton soitanta – yhtye todella osasi laidback –tyylisen soitannan. Lopulisena naulana lyödään ihana Fullyn, Tonyn ja Santan akustinen jammailuversio Harvest Uptownista; se vie sydämen.

94% Musically Mad – A Documentary On UK Reggae Sound Systems (A FOLKE/WESLIEN FILM -08) Soundsysteemi on Jamaikalaisen musiikkielämän keskipiste. Se on syy koko musiikkiteollisuuden olemassaololle. Soundsysteemin  juuret ovat 40-luvulla järjestetyissä paikallisissa tansseissa ja mantereelta tuoduissa R&B levyissä, jonka lomaan DJ:t alkoivat höpöttää omistajiensa viinakauppa- ja muuta propagandaa. Soundsysteemi – jamaikalaisittain ’mobile discon’ – tarkoittaa käsittämätöntä pinoa äänentoistolaitteita: esivahvistimia, miksereitä, basso-, keski- ja ylä-ääniskobeja.  Erityisesti ulkoilmassa matalimmat taajuudet karkaavat taivaan tuuliin, osittain siksi jamaikamusiikkiin kehittyi voimakkaat bassot.

Ruotsalaiset Karl Folke ja Andreas Weslien ovat tarttunut soundsysteemi-kulttuuriin sen brittiläisen suuntauksen kautta. Ääneen pääsevät haastatteluin ja livesoundiotosten kautta tärkeimmät viimevuosien soundit, kuten Jah Shaka, Channel One, Fatman Sound, Aba Shanti I sekä hollantilainen King Shiloh. Mukana on myös kuvatallennetta vanhoista 80-luvun soundeista. Ote on nykytansseissa todella juurevaa, vaikkei joka soundi ”korkeimman” nimeen paahdakaan, niin lähes jokainen puhuu musiikkia suuremmin kuvauksin sen arkihuolista vapauttavasta vaikutuksesta.

Niinkin perinteikkäässä musiikkikeskuksessa kuin Lontoo ongelmat ovat radiosoiton suhteen samat kuin täällä Suomessa; kiinnostava, rohkea ja marginaaleista lähtevä musiikki ei pääse läpi! Virallisiin soittolistoihin tukeutuvien radiokanavien aikakaudella soundsysteem toimii todellisena kansanradiona. Dokumentin lisäksi DVD:ltä löytyy tunnin verran lisämateriaalia – kuten David Katzin kiinnostavan tarinan dubin historiasta. Katz on kirjoittanut myös DVD:n ohessa tulevan bookletin jossa valoitetaan soundsysteemin historiaa. Kyseessä on erittäin ammattitaitoinen, visuaalisesti kiinnostava ja asiaansa hyvin perehdyttävä dokumentti, jonka soisi saavan jatkoa. Tekijäkaksikolla on suunnitteilla myös rootsreggae-dokumentin tekeminen.

(Julkaistu edesmenneessä Basso-lehdessä loppuvuodessa 2009)

 

Reviews’09: Suomireggaeta

lil

91% Raappana: Maapallo (YliCD004) Heh. Juuri kun ehdin viime Hang upin Jukka Poika arviossani suomia tuottajaa Raappanan anarkistisen flown kadottamisesta – julkaisee Bommitommi tämän, joka osoittaa analyysini hätiköidyksi. Tätä kirjoittaessani on Maapallo noussut julkaisuviikkonsa päätteeksi Suomen albumilistan ykköseksi. Raappana pätkii ja paketoi kieltä taas absurdilla vimmalla. Hänen flownsa on tarkoituksellisen tökeröä, joka valpastuttaa kuuntelijan; se tekee näennäisharmittoman popin kuuntelukokemuksesta kiinnostavan. Bommitommin johdolla erilaisista rytmikokoonpanoista tutut soittajaveteraanit keittävät perinteikkäistä bändisoitannasta ja modernimmin samplemateriaalista erittäin muhevan ja ajassa kiinni olevan hutun. Soitannolliset ratkaisut tukevat hyvin Raappanan lyriikoita. Toisaalta Raappanan lyriikat kärsivät tällä kertaa hivenen yksi-ilmeisyydestä ja riimiparien ennalta-arvattavuudesta. Sanoituksissa olisi minusta rohkeammin voinut jättää maailmanparannusaiheet ja keskittyä vaikkapa oivaltavien arkipäivän havaintojen ääreen. Mielestäni kappaleita levyllä niinikään on yksinkertaisesti liikaa: vähentämällä kaksi tai kolme olisi jäljelle jäänyt napakampi paketti. Raappanan muutaman vuoden takainen Päivä on nuori oli erinomainen debyytti. Tämä toinen tuleminen todistaa artistista ja tuotannollista osaamista. Käteen uutukaisesta jää nippu hyviä biisejä, nautittavaa soitantaa niin nuoreen kuin hivenen varttuneempaankin makuun.

89% Liljan Loisto: Takaisin Karjalan maille (KHYCD032) Liljan Loiston muodostavat Puppa J ja Yona  sekä Punky Reggae Bandina tunnettu muusikko- ja soundikollektiivi. Levyn idea on epäpyhässä yksinkertaisuudessaan hykerryttävä. Reggaesta tutun kaukokaipuun yhdistäminen toisessa maailmansodassa menetetyn Karjalan romanttiseen sävelaarteistoon; se on samalla osoitus tekijöidensä terveen ironisesta lähestymistavasta hyödyntämiinsä traditioihin ja musiikin tekoon ylipäätäin. Yona ja Puppa J laulavat molemmat antaumuksella. Rohkeudesta, huumorista ja kekseliäisyydestä annan 120%, mutta muuten Takaisin Karjalan maille kärsii mielestäni toteutetun idean ohuudesta ja kiireestä. Kahden tai kolmen kappaleen verran se kantaa, mutta muutamat levyn huonommin toimivat kappaleet – kuten skaaksi sovitettu Säkkijärven polkka kuulostaa lähinnä keksittyyn konseptiin pakottamiselta. Sitä vastoin Sattaa hyödyntävä Karjalan kunnailla sekä binghirytminen Evakonlaulu ovat pakottomasti toimivia hienoja biisejä. Leikitellään: Jos Sound Explosion on suomireggaen Wailers niin PunkyReggae Band on Soul Syndicate tai Chalice. Levyn päättävät dubit ovat soitannollisesti ja miksaukseltaan teräviä jyriä. Levy-yhtiöstä minulle kerrottiin ettei Liljan loisto jää vain yhden idean projektiksi – vaan lisää on suunnitteilla. Mielenkiintoista.

87% Kaemo: Perustus (Maanalainen levykauppa 2009) Kaemo on outo, samalla kuitenkin kiinnostava tapaus; se yhdistää hengellistä julistusta, 80-lukulaista suomirocksoundia ja reggaeta. ”Perustus” on varmaan soinut ahkerasti monilla tämän kesän rippileirillä. Levy on erittäin hyvällä tyylitajulla, rytmiryhmän ympärille rakennettua soitantaa: urut ja komppaavat instrumentit edessä – puhaltimet takana. Sanoitukset on kuitenkin iso ongelma. Moni kappaleista koskettaa, mutta kun tarinat esitetään ristiriidattomasti Vain Jeesus pelastaa –liturgialla, kappaleet kääntyvät itseään vastaan. Tilanne on sama kuin menneiden aikojen puoluemainonnalla, miksi tavoitella jo jäsenkortin omaavia!? Kehoittaisin Kaemon herroja jatkossa seikkailemaan rohkeasti omien seurakuntarajojensa ulkopuolella. Sielä ne isoimmat kalansaaliit odottavat. Sanon tämän kunnioituksella, sillä tämäkin levy ansaitsee tulla havaituksi oman ”genrensä” ulkopuolella. Erittäin toimivaa soitantaa ja tarttuvia lyriikoita.

(Julkaistu Kaemoa lukuunottamatta HangUp -magazinessa)

Reviews’09: Alkudancehallia

3

82% Barrington Levy – Englishman (Greensleeves 1979) Barrington Levylla on ääni, jossa tiivistyi 80-luvun alun dancehallin intensiivinen tunnelma. Samanaikaisesti Roots Radicsin jämäkät rytmit jyräsivät tansseissa ja olivat nostamassa comboa Channel Onen ykköshousebändiksi – ohi Slyn & Robbien. Tämä kaikki tapahtui tuottaja Henry ”Junjo” Lawesin valvovan silmien alla. Monien mielestä Junjo oli vain kokaa vetävä nisti, todellisen tuottajavastuun levätessä basisti Errol ”Flabba” Holtin harteilla. Oli miten oli – kunnon musiikkia he saivat aikaiseksi. Junjolla oli myös suhteita briteissä aloittelevaan Greensleevesiin, josta oli nopeasti tuleva euroopan tärkein uuden musiikin import-label. Tämä vuonna 1979 julkaistu Englishman on näiden osiensa ensimmäisiä fuusioitumia; ei ehkä vielä musiikillisesti kaikkein kirkkain, mutta silti merkittävä kappale jamaikalaisen musiikin historiaa.

91% The Meditations: No More Friend (Greensleeves 1983) Ansel Cridland, Danny Clarke ja Winston Watson (eli Meditations) osaavat laulaa – jopa siinä määrin, että melkoisena tuff gongina tunnettu Robert Nesta Marleykin kelpuutti heidät vetelemään stemmoja Rastaman Live Upiin. Nyt ekstrakappaleineen uudelleenjulkaisuna päivänvalonsa saanut No More Friend oli vuonna 1983 lauluyhtyereggaen viimeisiä todellisia taidonilmaisuja. Toki Black Uhuru, Viceroys ja mm. Mighty Diamonds jatkoivat vielä tovin konerytmeihin laulaen, mutta tyylin kulta-aika oli auttamattomasti ohi. Taitavien harmonioidensa lisäksi levy on ennen kaikkea Soldgien maukkaan miksauksen taidonnäyte. Rytmeistä kiinnostuneille kehotan hankkimaan kuuntelukokemuksen rikastuttamiseksi vielä Freddie McGregorin Big Shipin sekä Scientistin Encounters Pac-Manin. Näiltä kaikilta julkaisulta löytyy nimittäin eräs vähän kierrätetty slovarirytmihelmi ’Talk of the town”, jonka soisi näin revival-aikoina uudelleenlöydettävän.

89% Hugh Mundell – Mundell (Greensleeves 1982) Augustus Pablon varjeluksessa vuonna 1978 tehty Mundellin ’Africa Must Be Free By 1983’ on rastareggaen kilometripylväs. Profetian toteutumattomuudesta huolimatta se ikuisti esittäjänsä 70-lukulaisen rootsin ikonostaasiin. Vuonna 1982 Mundell, vuotta ennen varhaista kuolemaansa teki Junjon kanssa tämän levyllisen rootsteemoin ladattua dancehallia. Konsepti oli varsin toimiva. Olihan sitä onnistuneesti kokeiltu jo edellisenä vuonna Wailing Soulsin ’Fire House Rockilla’. Siinä missä varhaisilla rootslevyillä saattoi olla vaarana ryppyotsainen asiaankeskittyminen – dancehallimpi ilmaisu toivat palettiin kiinnostavaa orgaanisuutta. Merkittävän työpanoksensa levyllä antavat sydämensä kyllyydestä puhaltavat David ”Deadly Headly” Bennett ja Ronald ”Nambo” Robinson. Väistämättä tuosta fonista tulee mieleen, että voisiko Judah Eskender Tafarin Jah Light -singlen arvoituksellinen fonisti sittenkin olla tämä Bennett.

(Julkaistu edesmenneessä Basso-lehdessä loppuvuodessa 2009)

Post Navigation