Blogi Petri Aarnio

+358 (0)50 364 7067 | petri.aarnio@gmail.com

Archive for the month “helmikuu, 2013”

Reviews’09: Kandidaatti & The Capital Beat

kandidaatti copy

87% Kandidaatti: KandidaattiLP (RemuRecords 2009) Jyväskyläläinen, viime vuosituhannen lopun Laulurastas-possé on osoittautumassa samanlaiseksi alkuvaikuttajaksi monelle nyky-suomi-reggaeyrittäjälle kuin pääkaupunkiseudun Soul Captain Band/Komposti.  Kollektiivin riveistä aiemmin nousseiden Puppa J:n ja Profeetan jälkeen julkaisuvuorossa on Kandidaatin (Antto Wirman) esikoinen. Jaakko ”Blackpeople” Huotarin miksaamasta – räppiä, toustausta ja jamaikalaisia biittejä urbaanisti yhdistelevistä aineksista kasvaa hivenen ristiriitainen kuuntelukokemus.  Sanoituspuolella löytyy hyvinkin onnistuneita hahmotuksia kuten Matti ja Vanhemmat poissa, mutta rakkauslauluissa sorrutaan ajoittain kuluneisiin latteuksiin. Vokaaleissa paljon käytetty autotune-efekti toimii periaatteessa hyvin – toisaalta kuitenkin kuulostaa kuin ne olisi tehty liiaksi tehdasasetuksin. Vokaalien osalta kappaleet ovat muutenkin paikoin demon oloisia.

Hätäisyyden tunnusta huolimatta, tästä levystä ei voi olla pitämättä. Kaikella on paikkansa – jopa latteuksilla, kun ne toimivat. Ja niitähän populaarimusiikin historia on täynnään; erittäin toimivia latteuksia.

82% The Capital Beat: A Greater Fire (Stupido Records 2009) Suomen virallisella listallakin hyvin pärjännyt The Capital Beat soittaa pääosin skaata; väliin vaihdetaan rock steady- ja reggae-vaihdetta silmään sekä maustetaan menoa sovituksellisin lainoin muualta karibialaisesta sävelaarteistosta.

Ska on hämäävän suoraviivaista musiikkia: kunhan poljennassa on energiaa niin musiikiillisiin yksityiskohtiin ei esim. livenä tule kiinnittäneeksi huomiota. Siksipä studiolevyt ovat muodostuneet monen yhtyeen koetinkiveksi.

Esikoisellaan Capital Beatin jannut osoittavat, että virtaa piisaa ja genren olevan muutenkin olevan hanskassa. Hyvällä sykkeellä soitettujen rytmien päälle rakennettu soitannollinen moni-ilmeisyys pitää kokonaisuuden elävänä. Puhallinosuudet ovat kauttaaltaan upeasti soitettuja ja niissä on koukkua; välistä olen tunnistavinani viitteitä klassikoihin, kuten Rockfort Rock, Shank-I-Shek ja Feel Like Jumping. Myös taustalaulut ovat hyvällä maulla toteutettuja.

Levyn äänitetyksestä ja miksauksesta vastaava  Petri Majuri on saanut bändin  rockaamaan hyvin, rumpufilleihin tosin olisin toivonut aggressiivisempaa kolistelua; myöskin laulajan tavassa tavoitella patwaata on jotain minua häiritsevää. Anteeksi.

(Julkaistu edesmenneessä Basso-lehdessä loppuvuodessa 2009)

Tarinaa kansien takaa pt.5 – Versio Suomireggaen Juurikattaus

versioready

Versio-levyn konsepti oli olla ensimmäinen suomalainen – samoja rytmejä hyödyntävä riddimlevy. Alkuvuodesta ilmestynyt Ghetto Blaster ehti kuitenkin niukasti ensin. Toisaalta tarkoituksena oli näyttää silloin vielä melko tuntemattoman suomireggaen sen hetken (2006) artistikattaus. Levyn julkaisi nyt jo myyty Edel Records, jonka A&R:ään Asko Järveen olin tutustunut Jukka Pojan Vapautuneen Viihdyttäjän aikoihin. Olin erityisen tympääntynyt ”red-gold-green” estetiikkaan kansissa ja halusin taivuttaa niitä enemmän Jamaicaan, dancehalliin tai kuten referenssikansissa näkyy rocksteadyyn, joiden miellän olevan sisartyylejä.

Ensimmäinen layout kansista oli tyttö ilman locksijäbää. Kävin Askon kanssa erittäin opettavaisen keskustelun genremarkkinoinnista. Askon pointti oli, että Bob Marleyn tukka on Jamaikan tunnetuin brändi, joka tunnetaan Grönlannista Saharaan ja olisi typerää jättää huomioimatta tämä seikka. Sain tiputettua perinteiset rastavärit pois ja tukkalaitteen osalta päädyimme hyväksyttävään kompromissiin eli siihen päätyi tuo photoshopattu locksipäinen soundijäbä. Sivumennen sanottuna tuolloin oli vielä melko yleistä että monella selektorilla oli locksit; nythän suuri osa heistä on siistiksi ajeltuja baldheadeja.

Tarinaa kansien takaa pt.4 – 2 Leijonaa Rocksteady

clash

Pastissin käsite on peräisin italialaisesta keittiöstä, jossa pasticcio on lampaan- tai naudanlihalla, vihanneksilla sekä muilla saatavilla olevilla aineksilla täytetty piiras (wikipedia). Ja kun nälkä kasvoi riittävän isoksi piti lopulta haukata iso pala ja päästä tuottamaan musiikkia itse. Koko 2 Leijonaa Rockstedyn konsepti, musiikia myöden oli olla suuri pastissi eli kunnianosoitus niin Jamaika- kuin Suomi-iskelmään. Tony McDernottin design Greensleevesille 80-luvulta toimi lähtökohtanani kansitaiteeseen, joka taasen sekin on suurta amerikkalaisen populaarikulttuurin kunnioitusta. Projektin digimaalaukset teki Kati Viitanen. Kun eräässä arviossa minut sekoitettiin veteraani tuottaja Pekka Aarnioon tuntui sekin osuvan hauskasti levyn henkeen.

Lehdistötiedotteessa sanailin: ”Iskelmä oli Karl Marxin mielestä oopiumia kansalle. Ville Leinosen ja Niko Ahvosen tulkitsemina jamaikalainen, enemmän tai vähemmän leikkisä clash-kulttuuri kohtaa suomalaisen ämpäri-iskelmän ”2 Leijonaa Rocksteady” -albumilla. Uudet, Jamaikalta tuoksuvat tulkinnat saavat muun muassa klassikkokappale ”Ranskalaiset korot”, ”Perfidia” sekä radiosinkuksi lohkaistu ”Sua Lemmin”. Levyn on tuottanut reggae-entusiasti Petri Aarnio ja rytmeistä vastaa The Levitators. Albumilla muun muassa Olavi Virran ja Erik Lindströmin evergreenit saavat rockin ja iskelmän raja-aitojen kaatajana tunnetun Leinosen käsittelyssä perinteitä kunnioittavan, rytmillisen käsittelyn. Vastaavasti ”Arabian kiljuvaksi jalopeuraksi” tituleerattu soulmies Ahvonen uskaltaa syventää levyn tunnespektriä; miltä miehestä rakkauden keinussa oikein tuntuu? Albumia voisi kuvailla sanoin ”lempeä kaksintaistelu lemmestä”, missä kaksi Suomen ykköstulkitsijaa mittelöivät paremman lemmentulkitsijan tittelistä. ”Ja olenhan siellä minäkin!”, muistuttaa Sami Saari.”

Levyn tekeminen oli pitkä prosessi ja se opetti paljon yhtäältä herkkyydestä mutta myös päättäväisyydestä, jolla musiikkia tehdään. Se oli omiaan syventämään ja lisäämään kunnioitustani musiikin tekijöitä kohtaan. Oppaana tuottamisen maailmassa minulla toimi Rajannin Petteri, joka valoi minuun uskoa sanomalla, että tuottajan tärkeimmät työkalut ovat korvat ja sydän. Tein levyn pohjalta opinnäytetyön Tampereen Ammattikorkeakouluun, jonka ohjaajana Rajanti toimi.

http://areena.yle.fi/tv/1287683 Video Hgin Tavastialta. Bändinä Funky Kingston.

Musajuttua 2 – Musiikkipitoinen totuusansa

logot

TV-kanavia kiinnostavat yksinkertaistetut tarinat kuten Idols tai tämä tuore The Voice of Finland. Vaikka ohjelmissa on runsaasti eroja, molempien suhde musiikin tekemiseen on harhauttava. Katsojille näytetään hauraita lahjakkuuksia ja osaavia, sanavalmiita tuomareita, jotka karkeudessaankin ovat osaavia. Törkeydessään nämä jonenikulat muka-symboloivat musiikkibisneksen raakuutta, vaikka tämä raakuus on vain kyseisen tuomarin raakuutta. Sitten raakuus astuu töllöstä ja jatkuu internetissä ja iltapäivälehdissä erilaisina raportteina. Jokainen tuntuu osallistuvan karnevalistiseen draamaan; huuma ja osallistumisen intensiteetti pitää katsojat kanavilla. Henkisten romahdusten näyttäminen eli julkinen nolaaminen on koukuttavaa, mutta osaavan artistikarriäärin rakentamisen kanssa sillä ei ole mitään tekemistä.

– Kilpailijahan laittaa nimensä vaikka minkälaiseen sopimuspaperin, koska kuvittelee laulajan uran olevan glamouria, kommentoi alalla pitkään toiminut levy-yhtiön edustaja. Sopimusajat ovat hänen mukaansa useampia vuosia ja niistä on mahdoton irrottautua. Levy-yhtiö, joka on kanavatuotannoissa mukana sanelee koska ja mitä julkaistaan; inhimillisempi sopimuskäytänne on että kumpikin osapuoli ymmärtää mihin ryhtyy.

Suomessa tehdyn musiikin perusongelma on ylipäätäin potentiaalisten ostajien vähyys; televisiokanavien sukkuloijia vastaavasti on paljon enemmän. Musiikkikilpailujen takana on piilotettuna erilaisia media-konsepteja, jotka ovat bisnestä. Konseptoinnin iso harha on että sen luullaan takaavan rahankiertämisen. Konsepteihin sisältyy paljon alojen historiallista tietoa, mutta perustuvat kuitenkin valtavirta-ajatteluun; eli jo kertaalleen tehtyyn. Valtavirta musiikissa ja kanavilla on kuin lehdistön Valitut Palat tai normaalin käsite filosofiassa. Se on varma nakki, joka käteen työnnettynä tuntuu kertaalleen syödyltä. Siksi konsepteja jalostetaan.

Samanaikaisesti musiikkikilpailujen suosio kertoo hämmentävästikin musiikin sekä visuaalisesta että draamallisesta kiinnostavuudesta aikana jolloin levyt eivät enää myy.

Vaikka puhdasoppiset genrerajat ovat musiikissa 2000-luvulla sekoittuneet, on musiikissa katu-uskottavuudella perinteisesti ollut suuri merkitys. Iskelmä-laulaja ei laula rockia tai rappia. Uskottavuus luo artistin ja levyn kohdalla ostamisen helppoutta. Musiikkikilpailuja ei mielletä katu-uskottaviksi. Siksi kilpailussa menestyvien on tehtävä nopea pesäero suhteessa kilpailuun. Idolsin historian valossa juuri ne kilpailijat näyttäisivät säilyvän, jotka pystyvät karistamaan voittoa seuraavan epäonnistumisen viitan harteiltaan rakentamalla katu-uskottavat musiikilliset juuret.

Ovatko kilpailut siis hyviä – pahoja vai enemmän pahoja? Musiikkikuviossa on aina järjestetty kilpailuja, ennen ne olivat vain pienempiä huvipuistokoitoksia. Mainitsemiani musiikkikilpailuja vaivaa suuruudenhulluus. Hulluus on samanhenkistä kuin esim. hi-tech-välineiden myynnissä: Molempien kohdalla markkinointitiimi aloittaa aggressiivisen kamppanjoinnin jo ennen kuin tuote on valmis. Artisteja ei kuitenkaan voi myydä kuin kännykköjen käyttöliittymiä – verkosta imuroitavin päivityksin.

Muusikot ja laulajat ovat eri asia kuin kanaville tuotettujen ohjelmien mediakonseptit. Musiikille on välttämätöntä että tekijät saavat tilaa kasvaa ja kehittyä. Mainitsemissani kilpailuissa tämä kehitys pyritään ohjelmaformaatin kannalta puristamaan yhteen tuotantokauteen.

Vanhastaan kilpailu oli mukana luonnollisesti musiikkibisneksen eri vaiheissa eikä siinä kilpailutettu kahta laulajaa toisiinsa vertaamalla. Asiansa osaavissa levy-yhtiöissä uskotaankin artisteihin ja pystytään katsomaan horisonttiin, että vasta se tuloillaan olevalta levyltä sopii odottaa kypsyyttä ja ehkä jopa myyvyyttä. Monesti tähän kehitykseen liittyy näkymätön, tuottajien ja muiden yhteistyökumppaneiden etsiminen.

Musiikin teossa onkin pitkälti kyse palapelin oikeiden nappuloiden löytymisestä ja homman sujumisesta hyvässä hengessä.

 (Julkaistu osittain Aamulehden Näkökulma -sarjassa keväällä 2012.)

Tarinaa kansien takaa pt.3 – Näin Muistan Meidät

jalava_makingof

Viime viikolla julkaistun Jalavan debyytin kansi on hienoviritteisen improvisoinnin tulos. Bändin ja levy-yhtiön brieffissä toivottiin pysähtynyttä sunnuntaitunnelmaa sekä instagram-retroilua; musiikki kuvattiin folkpopiksi. Bändilogo oli Pyykkösen Samulin käsialaa. Tuossa vaiheessa albumi liikkui vielä Lähtöselvitystyönimellä; guidena toimivat lisäksi bändistä tehdyt videot. Lähdin kehittämään kanteen dramaturgista jännittettä, jossa jotakin – mistä ei olla täysin selvillä – tapahtuu; joku on lähtenyt pois tai on palaamassa. Hovivalokuvaajalleni Tuomas Jaakkolalle näytin Jan Saudekin taidekuvia valaisureferenssinä. Albumin nimeksi päivittyi tuolloin Näin Muistan Meidät, joka syvensi hienosti kannen ajatusta. Myös Talking Headsin taiderock väijyi jossakin tajunnassa.

Idean ollessa selvillä jäljellä oli enää itse kuvaus. Matkalla sinne kaappasin kotoa mukaan stetsonin ja tuolin. Kuvausten sankari, kaksivuotias Teo löytyi yhtyeen lähisukulaisista. Kilometritalon kuvaussessioista oli tuloksena sarja vauhdikkaita freimejä, jossa Teo seisoi vuoroin enonsa Wacklinin Villen kitaran, tuolin sekä äitinsä päällä. Tuomaksen erinomainen valaisu takasi skarpit ja tunnelmalliset kuvat. Kuvausten aikana pyrin yhtyeen kanssa olemaan poissa jaloista eli pidimme Houtun ja Wacklinin kanssa yläkerrassa neuvonpitoa formaatin (digipak / jewelcase) valinnasta. Samassa lokaatiossa otettiin myös Jalavan promokuvat.

Koska kansigraafikon työ on monesti kokonaisidean keittämistä valmiiden promokuvien pohjalta niin Jalavan kansissa erityisen hienoa oli alusta asti päästä vaikuttamaan kuvauksiin. Lopputuloksen vinjetointineen päivineen näette yllä.

Musajuttua 1 – Reinolla Jamaika taskussa

rein

Kansi Outi Kallio & Johanna Taskinen

Rauhattomuus on aliarvostettua, koska silläkin pääsee juurille. Näin osoittaa näyttelijä-laulaja Reino Nordin uudella Kohti Huomista -levyllään. Nordinille duracell-pupukin on hidas! Samaan aikaan kun hän on suomalaisen elokuvateollisuuden kävelevä inhokki, hän julkimoi parisuhdettaan maaliskuun Menaisissa ja sitten hän tekee juurimusiikkia; haastattelun kuluessa vilahtelee myös jokin omakotitalon rakennusprojekti sivulaiseissa. Tarkemmin musiikin ja näyttelemisen yhteydestä kysyessäni – hän vakuuttaa niiden tulevan yhdestä ytimestä.

– Niissä on paljon samaa – rytmi, ajoitus, dramaturgia ja tunnelma, jotka pitää saada välittymään. Kaikki ne on mun eri puolia, laulaja tiivistää. – En osaa sanoa miksi Suomielokuvan casting sijoittaa mut aina pahiksen rooliin, ehkä pahiksen rooli vaatii karaktääriä ja rohkeutta, jota mussa on – Nordin heittää.

Luonteen lisäksi Nordinilla on taianomainen kyky loihtia ilmasta lyhyitä toimivia säepareja. Hänellä on Jamaika taskussa. Kokonaisen biisi kaikkine osineen on tähän mennessä ollut kynnys. Nyt kuitenkin ilmassa leijuvat sanaset ovat löytäneet paikkansa ja tuloksena on rohean polyrytminen ja soinniltaan rohkeakin whakkabeat-soundiksi nimetty äänimaisema. Laulujen aiheet ovat tyypillisiä soul aiheita rakkaudesta, elämän ytimestä, mutta Nordinin säemasiina on onnistunut jalostamaan niinkin kulutetuista teemoista oikeita kappaleita.

Kohti huomista levyä on demoteltu rauhassa useamman vuoden ajan, aina edellisen levyn julkaisusta lähtien. Tuotantovastuu on siirtänyt Bommitommi Tikkaselta Nordinille itselleen ja Henrik Suhoselle; heidät tunnetaan myös Bongo Rock -nimisenä reggaekollektiivina. Nordin myös vastaa useimpien biisien soitosta; torvet toki on muiden puhaltamat. ”En mä näitä tehdessä kelaillut genrejä tai radiosoittoon sopivaa miksausta; etenin biisi kerrallaan sovittaen siihen tarvittavaa orkestraatiota ja fiilistä hakien; Henrik toimi tuotannollisena sparraajana mulle; kuunteli ja kommentoi. Yhdessä funtsittiin mitä biisit tarvitsee toimiakseen; yksi tuttu tarjoilija kävi vetäsemässä kitaran, heh”.

Moni artisti sanoo tekevänsä musiikkia välittämättä genreluokitteluista; niin Nordinikin. Parhaimmillaan tämä lause tarkoittaa sisäistynyttä musiikkityylien osaamista ja jalostumista toisiin. Juuri tästä Nordinin kohdalla on kyse. Nordinin uutukaisesta on helpostikin kuultavissa erilaisia vaikutteita viimeisten 40-vuoden ajalta. Nordinin ulkoinen habitus on smooth ja hänen musiikissa haisee 70-luku. Mutta uskaltaisin väittää etteivät ne ole päälle liimattua flirttiä vintagetyylien kanssa, vaan soivat Nordinin sisältä. Hän mainitsee vaikuttimikseen mm. J.J. Calen, Alton Ellisin, Cornell Campbellin ja laajemmin Jamaikalaisen Studio One -levymerkin tuotosten.

Mutta onko Suomi liian ahdasmielinen maa Nordinin tapaiselle monilahjakkuudelle? Muistatteko Vesku Loirin, joka Uunoilun välissä tulkitsi Eino Leinoa ja oli Rauta-ajan Seppä Ilmarinen? Nordininkin kohdalla helposti häntä erehtyy pitämään Hymypoika ja Game Over -elokuvien viheliäisenä ihmispetturina.

– Kyllähän moni mun päälle syleksii, ja kyllä mä siitä pahotan mieleni, mulle nämä kuitenkin on semmosta balanssin hakemista, musassa on joka tapauksessa niin paljon rennommat kuviot kuin elokuvassa.

 (Julkaistu osittain Aamulehden Valo liitteessä keväällä 2012.)

Post Navigation